Isokallio

Politiikkojen itsekkyys

Poliittiseen toimintaan on sisäänrakennettu siellä toimivien itsekkyys. Joka on luonnollista, koska kansanedustajiksi haluavia on huomattavasti enemmän kuin ne kaksisataa, jotka sinne aina vaaleissa valitaan.

Jokaisen ehdokkaan on siis voitettava vaaleissa nippu samaan virkaan pyrkiviä. Osa saattaa jopa olla oman puolueen listoilla. Joten et voi luottaa edes siihen, ettei puoluetoveri tempaise puukolla selkään, heti kun näkee siihen mahdollisuuden. Se selittää sen, että kaikki kansanedustajiksi haluavat ovat itsekkäitä pyrkyreitä. 

Yksinkertaisin ohje, jonka ehdokkaalle voi antaa on se, että lupaa hyvää useammalle, kuin kilpailijat. Sitä, mistä otat ne rahat niihin lupauksiisi, sinun ei kannata koskaan tarkentaa. Niin eivät tehneet istuvatkaan kansanedustajat viime vaaleissa omissa kampanjoissaan. Ennen vaaleja ehdokkailla on mielestään mahdollisuus jakaa rahaa rajattomasti. Ja kun vaalien jälkeen totuus iskee päin kasvoja, lupaukset lunastetaan ottamalla velkaa. Velkaa, jonka maamme nuoriso joutuu joskus maksamaan. 

Se on johtanut nykyiseen holtittomaan menoon, jossa velkaa otetaan joka vuosi saman verran, kuin mitä sinä vuonna kerätään veroina palkoista. Jonka pitäisi kertoa jokaiselle äänestäjälle, ettei seuraavissa vaaleissa kannata äänestää ketään nykyisin eduskunnassa istuvaa sinne uudestaan. 

Eikä sekään vaadi kovin kattavaa osaamista kansantaloudesta sen ymmärtämiseen, että jos kansantaloudesta kupataan vuosittain seitsemän miljardia poliitikkojen vaalilupauksiin, ne eurot ovat poissa kansalaisten kukkaroista ja yritysten kassoista. Jokainen voi omassa päässään miettiä, kummassa paikassa rahat tuottaisivat enemmän. Kuluttajat loisivat niillä palvelujen kysyntää ja sen myötä uusia työpaikkoja. Yrityksen kehittäisivät niillä uusia tuotteita, voittaisivat markkinaosuuksia ja loisivat uusia työpaikkoja. Parasta työllisyyspolitiikkaa olisikin se, että poliitikkojen käyttöön ohjataan mahdollisimman pieni osa kansantalouden resursseista.

Toinen seikka, joka on yhteistä poliitikoille, on ylimitoitettu itsetunto. Ilman päivänkään kokemusta yritysten johtamisesta, he uskovat tietävänsä, mikä on yrityksille hyväksi. Ja kun sen uskovat tietävänsä, he pyrkivät ohjaamaan verotuksella ja lainsäädännöllä yrityksiä menestyksen valtatielle. Ja sitten kun eivät ole siinä kummemmin onnistu, paikkaavat virheitään jakamalla avustuksia maakuntansa luuseriyrityksille. Kutsuvat sitä aluepolitiikaksi, vaikka todellisuudessa sitä pitäisi kutsua maaseudun vaalipiirien ehdokkaiden kampanja-avustukseksi. Se, että yritys sijaitsee jonkun hallituspuolueen kansanedustajan vaalipiirissä, ei välttämättä tee siitä järkevää avustuskohdetta. Sekin on kyseenalaista, pitäisikö verovaroin edes tukea yrityksiä. Menestyspotentiaalia omaavat yritykset saavat tarpeellisen rahoituksensa yksityiseltä sektorilta. Menestymättömiä yrityksiä ei kannata kenenkään rahoittaa. Ei edes varovaroin.

Yrittämiseen kuuluu riski. Jos se sosialisoidaan pois, kyseessä ei enää ole markkinatalouden mukainen yrittäminen. Riskin sosialisoiminen aiheuttaa myös sen, että pystyyn poljetaan valmiiksi elinkelvottomia yrityksiä. Se on kanantalouden resurssien tuhlaamista. 

Ilman menestyviä kilpailukykyisiä yrityksiä maamme elintaso ei tästä kasva. Omin voimin yrittäminen pitää saada takaisin sille kuuluvaan arvoon. Sekin kannattaa pitää mielessä, että pienistä menestyvistä yrityksistä kasva ajan kanssa isompia menestyviä yrityksiä. Oikotietä ei ole, joten kannustetaan kaikkia niitä, jotka perustavat oman pienen yrityksensä.