Täysin keksitty juttu

Olipa kerran. Siis sellainen maa, jossa oli kuusi työntekijää. Heistä yksi oli Seija Sairaanhoitaja, yksi Veijo Virkamies ja loput neljä olivat yksityisen työnantajan palveluksessa. Sitten siinä maassa ryhdyttiin käymään palkkaneuvotteluja. Koska yksityisillä työnantajilla ei mennyt maan syrjäisen sijainnin johdosta kovin kummoisesti, neuvotteluissa päädyttiin sadan euron palkankorotukseen.

Kunnan ja valtion palveluksessa olevat tunsivat olevansa myös palkankorotuksien arvoisia. Jopa suuremmassa määrin, kuin yksityisen puolen kollegat. He vaativat kahdensadan euron palkankorotuksen ja sen myös saivat, koska maassa oli vasemmistolainen hallitus.

Kun veroaste tuossa maassa oli melkoisen ankara, jopa viisikymmentä prosenttia, yksityisen puolen työntekijöille jäi siitä sadan euron palkankorotuksesta vain viisikymmentä euroa käteen. Mutta riemu oli lyhytaikainen. Maan hallitus huomasi, että koska julkisen puolen palkkoja oli korotettu kahdella sadalla eurolla, jostain pitää löytää rahat korotuksiin. Koska julkisen sektorin maksamista palkoista ei voi kertyä veroja siihen samaan valtion kassaan, josta ne palkat maksetaan, niin ne rahat pitää kerätä yksityisen sektorin työntekijöiden palkoista.

Jotta kahdensadan euron korotuksiin saatiin rahat niille kahdelle julkisen palveluksessa oleville, piti niiden neljän yksityisen puolen raatajan veroja kunkin kiristää kohdalla sadalla eurolla. Lopputuloksena olikin se, että yksityisen puolen palkankorotuksesta ei ollut niille neljälle mitään hyötyä, koska koko palkanlisät vietiin korotettuina veroina. Heidän työnantajansa joutui myös maksamaan korkeampia sivukustannuksia isommista palkoista, vaikkei työntekijöille jäänyt käteen euroakaan enempää kuin aikaisemmin. Sen johdosta yrityksen kilpailukyky heikkeni ja yhdelle työntekijälle jouduttiin antamaan potkut.

Hallitus huomasi sen siitä, että työntekijän potkujen jälkeen verotulot pienenivät. Mutta koska julkisella puolella oli edelleen saman verran työntekijöitä, eihän siinä sitten muu auttanut kuin verotuksen kiristäminen jäljelle jääneiden kolmen yksityisen puolen työntekijöiden kohdalla. Niinpä sorvin ääressä ahertavat huomasivatkin yllättäen, että nettopalkka pieneni sen johdosta, että he olivat saaneet sadan euron palkankorotuksen.

Vahingosta viisastuneena yksityisen puolen liitot vaativa seuraavalla neuvottelukierroksella, että jos yksityisellä puolella ei koroteta palkkoja, myöskään julkisella puolella ei saa korottaa palkkoja. Kun sopimusta noudatettiin seuraavat kymmenen vuotta, yrityksen kilpailukyky parani ja potkut saanut palkattiin takaisin.

Joka johti siihen, että verotulot lisääntyivät ja palkkoja korotettiin julkisella puolella.

 

 

Miksei kukaan naura?

Julkisella sektorilla käydään palkkaneuvotteluja. Alan ammattiliitot vaativat suurempia korotuksia, kuin ne työntekijät saivat, jotka maksavat julkisen sektorin palveluksessa olevien palkat. Miksei kukaan naura? Ymmärrän ettei sen pidäkään naurattaa, kun järki on ammattiyhdistys mafiosoilta kadoksissa.

Joku Hakaniemen corleoneista kehtaisi jopa vaatia, että valtion pitäisi maksaa osa kuntien palveluksessa olevien palkankorotuksista. Yksinkertaistettuna se tarkoittaisi sitä, että kaupungeissa töitä paiskivien sorvareiden verotusta kiristettäisiin, jotta kepulaisissa kunnissa ei tarvitsisi korottaa kunnallisveroja. Moisen vaatimus varmaan saa Kulmunin hyvälle tuulelle, mutta sen pitäisi saada Sanna Marin purskahtamaan itkuun. Edellyttäen tietenkin, että Marin tietää, millä tavalla verot Suomessa kerätään. Kulumuni taitaa tietää, ei hän muuten hymyilisi.

Tuo vaatimus naurattaa tietenkin niitä, jotka asioista jotain tietävät. Onhan tilanne jo nyt se, että seitsemänkymmentä kepulaista kuntaa saa kuntiensa budjettien tulopuolelle enemmän valtionosuuksia, kuin mitä ne viitsivät kerätä veroina kunnassaan asuvilta kepulaisilta. Eli niissä kunnissa kunnan palveluksessa olevien palkat maksetaan jo nyt osittain kaupungissa sorvaavien sorvareiden palkoista otetuilla valtionveroilla.

Äänestäjien hytkyisivät lattialla naurusta kippurassa jos muistaisivat, että kahdeksankymmentä prosenttia kansanedustajista istuu myös kunnanvaltuustoissa. Eduskunnassa he säätävät lakeja, joilla kuntien menoja kasvatetaan ja kunnanvaltuustoissa vaativat, että valtio antaa kunnille rahaa kasvaviin menoihin. Moinen hölmäläisten peitonjatko onkin johtanut siihen, että molemmat, sekä valtio että kuntasektori, velkaantuvat kiihtyvällä vauhdilla. Valtiolla on velkaa yli sata miljardia ja kuntasektorilla noin kaksikymmentä miljardia. Mutta Hakaniemen corleonien logiikalla kuntien palkat pitää maksaa valtion lisävelalla. Ovatko he siirtyneet Kepun riveihin?

Kuntien velkaantumisen kiihtyvää vauhtia selittää paljolti se, että niitä johdetaan täysin ammattitaidottomasti. Jos joku on eri mieltä, selittäköön eriävän mielipiteensä tueksi sen, miksi kolmestasadasta kunnasta yli kaksisataa tekee tappiota. Tekevät edelleen tappiota alkaneena vuonna ja sitä seuraavana, vaikka kuka tahansa pystyy laskemaan kunnan tulot tälle ja seuraavalle vuodelle euron tarkkuudella. Kyllä sellaista toimitusjohtajaa sanotaan kyvyttömäksi, joka tietää parin tulevan vuoden liikevaihdon, mutta ei siitä huolimatta saa firman menoja kuriin.

Kun menoja hoidetaan niin, että otetaan velkaa kaikilla rintamilla, niin eihän sen pitäisi ketään naurattaa. Ei ainakaan nuorempia kansalaisia, joilla on edessään se päivä, ettei valtio eivätkä kunnat enää saa velkaa ulkomailta. Vanhemmat ikäluokat ehtivät hymyhuulin luikahtaa verottajan ulottumattomiin ennen sitä. Tuonpuoleiseen en nimittäin usko verottajan perintätoimien yltävän.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Selvyyttä lukuihin

Vientivoittoisille aloilla saatiin aikaan sopimus. Hyvä niin. Sen piti olla katto muiden alojen palkankorotuksille. Nyt on kuitenkin käymässä niin, että siitä tuli matto, johon muut liitot pyyhkivät kuraiset kenkänsä.

Julkisen alan (=veronmaksajien kukkarolla käyvien) liittojen vaatimukset ovat reilusti isommat, kuin niiden, jotka maksavat veroina julkisen sektorin palkat omista palkoistaan. Melko kummallista, että julkisen alan liitot vaativat veronkorotuksia yksityisen alan duunareille.

Suurimpia korotuksia vaativat liitot, joiden jäsenten palkka maksetaan kunnallisveroilla. Joka on sekin minusta kummallista, että ammattiyhdistykset vaativat verotuksen painottamista kohti tasaveroa. Sillä niinhän siinä käy, kun verotuksen painopiste siirtyy valtionverotuksesta kohti kunnallisveroa.

Nauramatta ei voi myöskään kuunnella joidenkin liittojen ininää siitä, että valtion pitäisi maksaa kuntien työntekijöiden palkankorotukset. Luulisi Hakaniemessäkin olevan tiedossa, että valtio elää jo nyt velaksi. Todellisuudessa liitot siis ehdottavat, että valtion pitäisi ottaa entistä enemmän velkaa. Joka tarkoittaa sitä, että nuorisomme joutuu myöhemmällä iällä maksamaan veroina niiden velkojen korot ja jossain elontaipaleensa vaiheessa myös yli sadan miljardin velat. Melko vastuutonta ininää sekin työväenliikkeeltä.

Tehyn ja Superin hyväpalkkaiset johtajat esittävät uhkakuvia siitä, kuinka hoitajat vaihtavat alaa, jos emme ota lisää velkaa ja korota hentojen sisarten palkkoja. Saanko kysyä, mille alalle he aikovat siirtyä? Minun mielikuvitukseni ei oikein riitä keksimään sellaisia paremmin palkattuja töitä, jonne hoitajat voisivat ilman lisäkoulutusta siirtyä. Käsitykseni mukaan myös työttömyyskorvaus on pienempi kuin palkka, joten isompaa elintason nousua ei ole odotettavissa, silloinkaan, jos sisaret lopettavat työnteon.

Jos kiilusilmäisimpien julkisen alan ammattiyhdistysjohtajien vaatimukset menisivät läpi, kunnallisveroja pitäisi kerätä kahdesta kolmeen miljardia enemmän kuin nyt. Joka tarkoittaisi reilua korotusta kaikkien kuntien kunnallisveroihin. Kun osa kunnista tekee jo nyt alijäämäisiä budjetteja, seurauksena olisi, että melko monen kepulaisen kunnan veroprosentin ensimmäinen numero olisi kolme.

Mikä mahtaa olla Kepun kannatuslukema ensi vuonna tähän aikaan, kun kepulaisissa kunnissa on jaettu asukkaille vuoden 2021 verokortit?

 

 

 

 

 

 

Luuletteko, että motivoi?

Kansantalous on kovia faktoja ja mielialaa. Kova fakta on Suomen kannalta esimerkiksi se, mitä tapahtuu teollisuutemme suurimmissa vientimaissa. Jos niissä ei talous rokkaa, niin eipä tanhuta täälläkään. Mielialat vaikuttavat taas siihen, kuinka ahkerasti ja pitkäjänteisesti kansalaiset Suomessa ponnistelevat.

Jos kansa kulkee mieli maassa eikä vienti vedä, käy niin ettei työpaikkoja synny. Silloin eivät myöskään verotulot lisäänny. Sellaisessa valtiossa julkinen sektori velkaantuu. Jos maassa lisäksi on hallitus, joka keskittyy sen pienenentyvän kansallisen tulopotin jakamiseen tekijöiltä niille, jotka eivät tekemiseen osallistu, niin tuhon tiellä tallotaan vieläkin rivakammin.

Jos olisit alle kolmekymppinen tarmokas ja osaavat nuori, jäisitkö asumaan maahan, jossa pääministeri kertoo hallituksen tavoitteenaan olevan tuloerojen tasaamisen osaamattomien ja osaavien välillä? Vai muuttaisitko johonkin toiseen maahan, jossa on luonnollista maksaa ahkerille ja osaaville paremmin, kuin laiskoille ja osaamattomille? Siis sellaisiin maihin, joissa sinun on elätettävä vain oma perheesi.

Kansantalouden kannalta on typerää häätää maasta pois nuorisomme parhaimmisto. Ikärakenteemme kannalta olisi päinvastoin syytä houkutella maahamme lisää osaavaa, ahkeraa ja hyvin koulutettua nuorisoa. Mutta taitaa olla hiukan hankalaa sellainen houkutteleminen, kun tarjolla on Euroopan pienin nettopalkka ja maata johtaa hallitus, joka haluaa pienentää osaavien ja ahkerien nuorten nettotuloja. Eli muuttajalle on tarjolla vain vuosi vuodelta kiristyvä verotus ja sen myötä pienenevä nettopalkka. Eikä muuttohaluja varmaan lisää sekään, että osaajavihamielinen hallitus nostaa koko ajan välillisten verojen kautta Suomessa asumisen ja elämisen kustannuksia. Ja paljastavin kysymys onkin se, että miksi ulkomaiset osaajat tänne muuttaisivat, kun harvat kotimaisetkin muuttavat täältä pois.

Kun Suomessa on viime vuodet kerrottu kansalle, että politiikan tavoite on tuloksen tasaaminen, sen sijaan että kansalaisia kannustettaisiin tuloksen tekemiseen, on lopputuloksena näivettyvä kansantalous. Niinpä ennustettu kasvu Suomessa on tälle vuodelle prosentti, kun sen muualla Euroopassa ennustetaan olevan kolme prosenttia.

Maa, jossa keskitytään tuloksen jakoon, eikä sen tekoon, ei houkuttelevaa tulevaisuutta tarjoa. Ei siis ihme, että nuoristamme parhaimmat pakkaavat jo laukkujaan. Itäisessä naapurissa kokeiltiin miten käy, kun osaamista ja ahkeruutta ei palkita. Siellä nuoriso pysyi kyllä maassa, mutta sen takasi aseistettu vartiointi maan rajoilla.

Sitä odotellessako Suomi?

 

 

 

 

 

Minkä sortin sosialisti olet, Sanna Marin?

Koska meillä on nyt sosialidemokraatti pääministerinä, on kai luvallista kysyä häneltä, että minkä sortin sosialisti hän on. Sosialisteja kun on kovin monen laisia. Ihan vaan kotomaistakin historiaa tutkiessa kirjo on melko laaja väkivaltaista kumousta tavoitelleista aina asevelisosialisteihin asti. Uskoisin, että myös hallituksessa istuvien porvaripuolueiden edustajien kannattaisi olla kiinnostuneita siitä sosialismin mallista, jota Marin tavoittelee. Että tietäisivät, minne pääministeri on maata heidän tuellaan viemässä.

Marin ei joudu onnekseen keksimään sosialismiaan tyhjästä. Maailmassa sitä on kokeiltu tähän mennessä jo monessa maassa. Siksi heti alkuun voisi kysyä, mikä tähän menneistä kokeilluista malleista on lähinnä hänen sydäntään. Mittavin ja pitkäaikaisin kokeilu tehtiin Neuvostoliitossa. Mutta saanen epäillä, ettei Marinilla riitä rohkeutta ilmoittaa sen olevan hänen sosialistista sydäntään lähinnä. Arvelen, ettei myöskään Maon kokeilema Kiinan malli ole suosikkien joukossa. Nuo kaksi olivat kuitenkin puhdasoppisimmat ja laajimmat kokeilut, mutta eivät varmaan houkuttele pääministeriä. Eivät, koska molemmissa kokeilussa kansan elintaso ja vapaus pompahtivat rajusti ylöspäin, heti kun kokeilu lopetettiin.

Muita maita, joissa laajoja sosialismin kokeiluja on tehty, ovat muun muassa Afganistan, Etiopia, Etelä Jemen, Angola, Mosambik, Kuuba, Tansania ja Venezuela. Josko joku niistä on se malli, johon pääministeri haluaa Suomea viedä? Jos Marin väittää tavoitteena olevan naapurimaamme Ruotsin tyyppisen sosialismin, silloin hän aikoo ilmeisesti poistaa meiltä perintöveron, suosia paikallista sopimista, yksityisiä yrityksiä ja pienentää rajusti julkisen sektorin roolia ja rahoitusta yksityistämällä julkisia palveluja.

Sosialismin perusajatus on pääoman ja työntekijöiden välinen ristiriita. Nykyisessä suomalaisessa sosialismissa ideologinen viritys on kuitenkin ristiriita ahkerien ja osaavien ja vähemmän ahkerien ja osaavien työntekijöiden välillä. Millään muulla tavalla ei voi selittää kotimaisten sosialistien vimmattua halua verottaa osaavia ja jakaa rahaa vähemmän osaaville. Millä tavalla se kannustaa kansalaisia nostamaan osaamistasoaan, ei minulle aukea. Jos Marin haluaa sosialismin periaatteiden mukaisesti tasoittaa kuilua pääoman ja työntekijöiden väillä, hänen tulisi ottaa mallia Yhdysvalloista, ei Ruotsista. USA:ssa on palkkojen osuus kansantuotteesta suurempi, kuin Ruotsissa. USA:ssa pääoma on siis taistelussa työvoimaa vastaan pahemmin tappiolla, kuin Ruotsissa. Josko työtätekevien kannalta onkin parasta sosialismia se, ettei sosialismia ole?

Kun demarit eivät enää kehtaa sanoa ääneen tavoittelevansa sosialismia, olisiko puolueen syytä vaihtaa nimeä? Suomen Demokraattipuolue ei taida olla hyvä nimi, kun kahdeksankymmentä prosenttia kansasta on ei äänestä puoluetta demokraattisissa vaaleissa. Mutta toisaalta, kutsuihan Leninkin, sosialistein oppi-isä, duuman pienintä puoluetta bolsevikeiksi, enemmistöläisiksi.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mulle enemmän

Palkkaneuvottelut ovat koomista seurattavaa. Tai oikeastaan eivät ole, ne ovat tragikoomista seurattavaa.

Suomen mallin piti olla kopio Ruotsin mallista, jossa jo vuosikausia on ymmärretty, että avoimen sektorin kantokyky määrittelee koko kansantalouden kantokyvyn. Vaan eipä onnistunut mallin tuominen Suomeen. Nyt näyttää siltä, että avoimen sektorin palkankorotukset ovat pohja, jonka päälle verovaroilla mellastavat liitot vaativat omia korotuksiaan. Avoimen sektorin duunareille se tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin heidän palkankorotuksensa jäävät pienemmiksi kuin julkisen sektorin työntekijöillä. Ja toiseksi, se tarkoittaa verotuksen kiristymistä, sillä julkisen sektorin palkankorotukset maksetaan avoimen sektorin työntekijöiltä kerätyillä veroeuroilla.

Kestävä kehitys edellyttäisi sitä, että palkankorotukset ovat suhteessa tuottavuuden kasvuun. Eli vain jos tuottavuus kasvaa, palkkoja voidaan korottaa. Ja taas ottavat kuokkaa avoimen sektorin työntekijät. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tuottavuus on kehittynyt avoimella sektorilla prosenttitolkulla paremmin kuin suljetulla sektorilla. Itse asiassa 2000 luvun alussa tuottavuus heikkeni kuntasektorilla. Luulisi ammattiyhdistyksen olevan duunareiden puolella estämässä avoimen sektorin työntekijöiden tuottavuuden hedelmien riistämistä. Vaan eivät ole, ainakaan SAK. Joka johtunee siitä, että enemmistö sen jäsenistä on julkisen sektorin palveluksessa. Pitäisikö Suomeen perustaa YSAK, yksityisen sektorin SAK?

Se, että tuottavuus ei parane julkisella sektorilla läheskään samaa tahtia kuin avoimella sektorilla ei tietenkään johdu julkisen työntekijöiden kyvystä tai halusta parantaa oman työnsä tuottavuutta. Enemmän se johtuu joidenkin julkisen sektorin johtajien kyvyttömyydestä järkeistää työvirtoja. Eikä siinä suurta apua ole kunnanvaltuustoissa huseeraavista maakuntasarjan politrukeistakaan.

Suomessa on kolmisensataa kuntaa ja jokaisessa on ikiomat tietojärjestelmät. Pelkästään sillä, että kaikki kunnat käyttäisivät samaa skaalautuvana pilvessä pyörivää järjestelmää esimerkiksi päivähoidossa, nostaisi tuottavuutta huimasti. Terveydenhoidon puolellakin oppia voisi ottaa yksityisiltä. Siellä voi netissä varata ajan lääkärille. Yrittäkää huviksenne varata netissä aika kuntanne terveyskeskuksen lääkärille.

Julkisen sektorin palveluksessa on toki myös paljon päteviä johtajia. Heitä pitäisi kannustaa, eikä rajoittaa. Enkä usko, että työntekijätkään panisivat pahakseen, jos voisivat tehdä töitään järkevämmin. Tuottavammin työskentely voi joskus olla jopa kevyempää, kuin tuottamaton puuhastelu.  Tai ainakin mielekkäämpää.

Tälle työmarkkinakierrokselle emme enää ehdi sopia uusista säännöistä. Mutta seuraavalla kierroksella voitaisiin sopia, että palkankorotukset ovat kaikilla aloilla suhteessa menneen sopimuskauden aikana saavutetusta tuottavuuden kehityksestä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luulonvälittäjät

Aikaisemmin toimittajat kertoivat ylpeinä olevansa tiedonvälittäjiä. Jotkut jopa väittivät jopa edustavansa ”neljättä valtiomahtia” ja toimivansa ”vallan vahtikoirina”. Oi niitä aikoja. Nyttemmin medialukutaitoisille on kuitenkin muotoutunut mielikuva, että tiedonvälitys on joissain medioissa vaihtumassa luulon levitykseen. Jopa niin, että jotkut toimittajat eivät perusta juttujaan edes kuulopuheisiin, pikemminkin luulopuheisiin. Median seuraajien etu olisi, että juttujen ja sähköisen median raporttien alkuun kerrottaisiin aina, kuka jutun on tehnyt. Sillä tavalla lukijat, kuulijat ja katsojat voisivat hypätä yli ne jutut, jotka on tehnyt luulotoimittaja.

Hyvin tehty, faktoihin perustuva juttu on aina lukemisen, katsomisen tai kuuntelemisen arvoinen. Niistä oppii jotain uutta, tai saa ainakin rakennuspalikoita oman mielipiteensä muodostamiseen. Mutta jos toimittaja on valinnut ”faktat” mieleisensä väriset silmälasit nenällään, jutusta ei opi mitään, eikä siihen kannata aikaansa hukata.

Harvassa asiassa kukaan pystyy kertomaan yhtä ja ehdottomasti ainoaa totuutta. Siksi hyvä toimittaja käy aiheen läpi monipuolisesti ja tarjoaa riittävän määrän faktoja, joista kukin voi rakentaa oman ”totuutensa”. Huono toimittaja valitsee yleisönsä puolesta omia mieltymyksiään tukevia väitteitä ja esittää ne ainoana totuutena.

Faktat ovat hämärtyneet myös siksi, että kuka tahansa pystyy hakemaan netistä omaa mielipidettään tukevia ”totuuksia” ja ”asiantuntijoiden” tutkimuksia. Hyvä toimittaja ei innostu ensimmäisestä löydöksestään, vaan hakee lisää tietoa. Se on tekijä, joka erottaa nettipalstoille öisin sielunsa tuskaa purkavan amatöörin ja ammattitaidostaan ylpeän toimittajan.

Hyvällä toimittajalla on laaja yleissivistys ja kyky nähdä kokonaisuuksia. Kansanomaisesti voisi varmaan sanoa, että ammattilainen näkee metsän puilta. Monessa asiassa onkin hyvä suhteuttaa asia johonkin isompaan kokonaisuuteen. Tai ainakin ymmärtää, että meitä on viisi miljoonaa ja niitä muita seitsemän miljardia. Tokkopa heistä kaikki taitavat edes tietää, että mekin olemme olemassa.

Jokaiselle medialle on nimetty päätoimittaja. Hänen vastuullaan on, että hänen johtamansa median uutisointi on huomenna parempilaatuista, kuin tänään. Jos hän ei vastaa mediansa laadusta, kuka siitä sitten vastaa?

Laatu ei parane itsestään. Eikä se parane komentamalla. Se paranee vain sillä, että toimituksiin syntyy kunnianhimoa tehdä parempaa journalistiikkaa.

Laatujournalismi on niin arvokas asia, että sitä kannattaa vaalia ja sen eteen kannattaa toimituksissa päivittäin ponnistella. Eikä varmaan olisi vahingoksi sekään, että myös toimittajia koluttavissa laitoksissa ryhdyttäisiin journalismin kunnianpalautukseen.