Sanna-täti on hyvin vihainen

Hallituksemme pääministeri, Sanna-täti, on hyvin, hyvin vihainen. On koska suomalaiset yritykset yrittävät kasvaa, tehdä voittoa ja sen surauksena työllistää lisää ihmisiä. Sannan mielestä työllistämien on poliitikkojen ja virkamiesten, ei yritysten asia. Sanna tädin hermot alkavat ilmeisesti pettää, kun hänen hyvät ehdotuksensa kuuden tunnin työpäivästä sun muusta mukavasta eivät ole johtaneet ennen näkemättömään investointibuumiin. Kun älykäs ihminen, jollaisena Sannaa pidän, alkaa ymmärtää, etteivät kyvyt riitä, hän hermostuu. Ja kun ihminen hermostuu, hän tekee enemmän virheitä, kuin kylmäpäinen samassa paikassa.

Maailma ei ole monimutkainen. Itse asiassa se on kovin yksinkertainen. Työttömyys alenee, jos suomalaiset yritykset menestyvät ja kasvattavat liikevaihtoaan nopeammin, kuin pystyvät parantamaan tuottavuuttaan. Jos eivät kasva, mutta pystyvät parantamaan tuottavuutta, väki vähenee. Siis vain kannattavat ja kannattavasti kasvavat yritykset pystyvät tarjoamaan huomennakin turvattuja työpaikkoja. Yritys siis tarvitsee voittoja pystyäkseen sijoittamaan omaan tulevaisuuteensa. Eli voittoa tekevä yritys turvaa omaa ja työntekijöidensä tulevaisuutta. Yhteiskuntavastuusta pakenemista on sen sijaan antaa yrityksen kilpailukyvyn herpaanuta hetkeksikään.  

Varsinkin tällä hetkellä kilpailu maailman markkinoilla on veristä. Pienentyneestä kysynnästä tappelevat suomalaisten yritysten kanssa raivokkaasti kaikki maailman yritykset. Siksi pääministerin pitäisi miettiä, miten hän voisi auttaa suomalaisia yrityksiä, eikä haukkua niitä. 

Mutta, jos ihminen sisimmässään ymmärtää, ettei hän ymmärrä, niin meneehän siinä hermot. Siksi pääministeriltämme pääsee sammakoita. Ja taitaa mennä hermot keväällä vielä pahemmin.

Kun teollisuutemme tilauskanta putosi viime kvartaalilla neljänneksellä, jokainen ymmärtää, että sen seurauksena ensi keväänä niiden liikevaihto putoaa saman verran. Joka johtaa laajoihin irtisanomisiin, koska yrityksemme johtajat tuntevat yhteiskuntavastuuta ja yrittävät pitää firmansa pystyssä ja tarjota työtä jäljelle jääville. Konkurssin tehneet yritykset eivät työllistä muita kuin pesänhoitajiksi valitut juristit.

Jos ammattiyhdistykset tuntisivat yhteiskuntavastuuta, ne kiirehtisivät paikallista sopimista tulipalokiireellä. Purjehtijan termein, kun myrsky iskee, purjeita reivataan pienemmäksi, jotta alus pelastuu. Vain vastuusta välittämätön miehistö vaatisi, että ajetaan myrskyn silmään täysillä purjeilla.

Voittoa tuottavat menestyvät yritykset ovat hyvinvointiyhteiskuntamme kivijalka, eivät poliitikot. Poliitikot vain jakavat sitä rahaa, jonka he ottavat menestyvistä, voittoa tuottavista yrityksistä ja niiden palkkaamilta ihmisiltä. Siksi onkin aiheellista kysyä pääministeri Marinilta, kumpi kantaa suurempaa yhteiskuntavastuuta, se joka tekee hyvinvoinnin ylläpitämiseen tarvittavat varat vai se, joka vain jakaa sitä muiden tekemää rahaa?

Jos Ruotsissa sosiaalidemokraatit ymmärtävät, että maa tarvitsee menestyviä yrityksiä, olisiko demareiden kunnallisvaaliristeilyn syytä puksuttaa Tukholmaan asti, eikä killua vain aluevesirajojen ulkopuolella sen aikaa, että osallistujat saavat ostaa verovapaat viinat?