Muinoin, siis joskus 1960-luvulla, poliittisilla puolueilla oli aatteita, joita ne halusivat ajaa. Kaikkien puolueiden aatteissa oli sen ainakin jollekin verran kannatettavaa, että kansa äänesti. Äänestysprosentti oli noihin aikoihin liki yhdeksänkymmentä, kun nykyään poliitikot iloitsevat siitä, jos edes kaksi kolmesta äänestäjästä vaivautuu koppiin rustaamaan numeroa.
Puolueet rahoittivat tuolloin toimintaansa jäsenmaksuilla, joka varmaan oli osaltaan syynä siihen, että puolueet joutivat tekemään politiikkaa, joka kiinnosti äänestäjiä. Jopa niin paljon, että he maksoivat vapaaehtoisesti puolueiden jäsenmaksuja. Kun aate katosi ja politiikasta tuli aatteetonta rahanjakoa, äänestäjien mielenkiinto lopahti ja sen myötä myös halukkuus maksaa niitä jäsenmaksuja. Sen tilanteet muiden rahoilla melskaamiseen tottuneet poliitikot korjasivat keksimällä, että jos et maksa vapaaehtoisesti, sitten maksat pakolla. Niin syntyi kaikille äänestäjille käsittämätön, mutta puolueille kovin mielinen puoluetukijärjestelmä.
Järjestelmään tuli kaiken lisäksi äänestäjien kannalta harmillinen valuvika. Puolueet saavat sitä enemmän tukea verovaroista, mitä useampi kansanedustaja niillä on. Se johti nopeasti siihen, että puolueiden ideologiaksi nousi äänten ostaminen. Mitä enemmän onnistut ostamaan ääniä, sitä enemmän saat puoluetukea. Jonka voit käyttää puolueen johtajien hyvinvoinnin ylläpitämiseen. Ikävintä siinä on se, että poliitikot ostavat niitä ääniä jakamalla rahaa, jonka he ottavat äänestäjiltä. Eli äänestäjät joutuvat maksamaan ensin ne rahat, joilla poliitikot ostavat itselleen ja puolueelleen suosiota vaaleissa. Ja sen jälkeen he joutuvat maksamaan puoluetukea niille puolueille, jotka lupasivat käyttää eniten äänestäjien rahaa vaalien jälkeen. Jotenkin minulla on sellainen käsitys, että äänestäjiä narutetaan kahteen kertaan.
Se on kuitenkin tunnustettava, etteivät poliitikot ole tyhmiä. Kukaan heistä ei kerro vaalitilaisuuksissa, että äänestä minua, jotta minä saan mahdollisimman paljon rahaa sinun kukkaroistasi puoluetukena. Eikä kerro kovin tarkasti sitäkään, keneltä ne vaalipuheissa esitetyt rahat otetaan, jotka hän lupaa sinulle. Yleensä ne otetaan hyvätuloisilta tai rikkailta. Joita on Suomessa huomattavasti vähemmän, kuin mitä poliitikot vaalilupauksissaan annetavat ymmärtää. Tai totta kai se riippuu myös siitä, miten rikkaan tai hyvätuloisen sen määrittelee. Koska mediaanitulo on Suomessa noin 3 000 euroa kuukaudessa, kaikki sitä enemmän ansaitsevat kuuluvat siihen rikkaiden ja hyvätuloisten joukkoon, joilla poliitikot maksattavat vaalilupauksensa.
Se, että meillä on vaaleja liian usein, on johtanut siihen, että poliitikot lupaavat niissä lisää rahaa kenelle kulloinkin neljän vuoden välein. Joka yhdistettynä siihen, ettei maassa ole riittävästi niitä, joilta ottaa, on johtanut siihen, että poliitikot ovat jo yli kymmenen vuotta jakaneet rahaa lastemme säästölippaista. Sillä mitä muuta velkarahalla toteutetut vaalilupaukset ovat, kuin siirrettyä verotusta. Lapsemme joutuvat aikanaan maksamaan veroina takaisin kansainvälisille lainanantajille jokaisen euron, jonka poliitikot lupasivat meille viime vaaleissa. Ja sitä edellisissä ja sitä edellisissä…
Se, että poliitikkojen pyramidihuijaus onnistuu edelleen, johtuu siitä, että hallitus jakaa joka vuosi kymmenellä miljardilla enemmän ”ilmaisia” palveluja ja ”ilmaista” rahaa, kuin mitä se kerää kansalaisilta. Jolloin jopa ne yli 3 000 euroa tienaavat nettoverotetut luulevat saavansa veroahoilleen ”vastiketta”. Vaikka todellisuudessa verokertymä ei ole enää vuosikymmeniin riittänyt kattamaan kansaa huijaavien poliitikkojen katteettomia lupauksia.