Olipa kerran kaukana pohjoisessa yritys, jonka nimi oli Inflandia. Sen tuotteiden kilpailukyky ei ollut kovin kummoinen, työntekijät tekivät lyhyempää päivää, kuin mitä muissa yrityksissä tehtiin ja kulloiseenkin työvuoroon saatiin vain osa työkykyisestä henkilökunnasta. Silti Inflandian työntekijät olivat sitä mieltä, että heidän pitää saada samat edut kuin millaiset oli tarjolla menestyvämmissä yrityksissä.
Sekin on selvää, että menestymättömän Inflandian johto oli kykenemättömämpi kuin kilpailijoilla. Jos tarkastelee yhtiön tulosta viimeisen runsaan kymmenen vuoden ajalta, huomaa, että sen liikevaihto kasvoi tuona aikana kuusi miljardia euroa, mutta menot kasvoivat samassa ajassa kahdeksantoista miljardia. Muille kuin juuri valitulle Inflandian uudelle johtoryhmälle olisi ollut selvää, että sitä rataa jatkaen Inflandia menee konkurssiin.
Mutta sen sijaan, että uusi johtokunta olisi ryhtynyt toimeen, se jatkoi entisten johtokuntien viitoittamalla tuhon tiellä. Eli otti kiihtyvällä vauhdilla lisää velkaa. Sillä tavalla jatkaen ei johtokunnan jäsenten tarvinnut käyttää järkeä.
Samoin kuin edelliset johtokunnat, nykyinenkin luuli keksineensä ikiliikkujan. Jakamalla velkarahaa työntekijöilleen nämä ostivat Inflandian tuotteita, joka sai liikevaihdon laskun loivemmaksi. Johtokunta innostui ideasta jopa niin paljon, että otti ensi töikseen enemmän velkaa, kuin mitä edellinen johtokunta oli kehdannut ottaa. Itse asiassa johtokunnan puheenjohtaja jopa antoi haastattelun lehdille, jossa hän totesi, ettei Inflandian tarvitse pienentää menojaan, eikä saada työvoroihin aikaisempaa useampia työntekijötä. Tilanne kuulemma paranee itsestään sillä, että työntekijät ostavat firman tuotteita firman ottamalla velalla, jota jaetaan työntekijöille.
Sanomattakin on selvää, että työntekijät olivat tyytyväisiä johtokuntaan ja sen puheenjohtajaan. Tunnit pysyivät ennallaan eikä heidän tarvinnut opetella tekemään töitä uudella tuottavammalla tavalla. Kun edellinen johtokunta oli neljässä vuodessa ottanut kaksikymmentä miljardia velkaa, uusi johtokunta otti saman verran jo ensimmäisenä vuotena. Ja miksei olisi ottanut, kasvoihan firman liikevaihto sitä enemmän, mitä enemmän velkaa otettiin.
Pientä haittaa tosin tuli siitä, että firman kilpailukyky heikkeni koko ajan ja osaajat parhaasta päästä muuttivat toiselle paikkakunnalle. Mutta sei ei haitannut johtokuntaa. Sillä matematiikan kirjojen, puhumattakaan liike- tai kansantalouden oppikirjojen sijaan johtokunnan talouspolitiikka perustui satukirjaan paroni Münchhausenin seikkailusta, jossa paroni nosti omasta tukastaan vetämällä itsensä suosta. Miksei siis Inflandiakin nousisi suosta, ottamalla velkaa ja ostamalla niillä rahoilla omia tuotteitaan?