Tuloerot kunniaan

Poliitikoilla on omalaatuinen käsitys siitä, miten kansatalouteen saadaan vauhtia. Suosittelevat nimittäin tasapalkkaa ratkaisuksi. Eli sitä, että ahkerammille ei saisi maksaa paremmin, kuin laiskoille. Puhumattakaan siitä, että osaaville maksettaisiin enemmän kuin osaamattomille. Sellaisella taloudenpidolla ei kummoisestikaan pärjätä kansainvälisillä markkinoilla. Mutta se ei tunnu poliitikkoja haittaavan. Voidaanhan kansalle jakaa velkarahaa, kun se on saatu oppimaan, ettei tarvitse ponnistella.

Yritysten kannalta työntekijöiden hinta/laatusuhde on elintärkeää. Se, että yritys joutuisi maksamaan kaikille työn laadusta ja saavutusten määrästä huolimatta samaa palkkaa, kaataa minkä tahansa yrityksen. Jos yritys maksaa huonoimpien mukaan kaikille palkkaa, hyvä lähtevät pois. Jos se maksaa parhaimman mukaan kaikille, se menee nutulleen.

Jokaisessa yrityksessä on kaikkien työntekijöiden etu, että siellä on mahdollisimman paljon hyvää porukkaa töissä. Eli yksityisten firmojen työntekijöiden kannattaisi vaatia sellaista palkkapolitiikkaa, jossa palkka on riippuvainen kunkin työntekijän osaamisesta ja ahkeruudesta. Siitä seuraisi se, että pätevät pysyvät yrityksessä ja varmistavat pätevyydellään sen, että yritys pysyy pystyssä huomennakin. Toiseksi, jos palkka perustuu osaamisen tasoon, se kannustaa kaikkia nostamaan tasoaan. Vain Peter Panin Mikä-Mikä maassa joku ponnistelee osaamisensa nostamiseksi, jos se ei vaikuta palkkaan. Miksi ponnistella, jos saman saa ponnistelematta?

Kun otetaan vielä huomioon se, että jos pätevälle ja ahkeralle maksetaan enemmän, laiskojen ja osaamattomien verotus kevenee. Totta kai kevenee, kun valtio saa enemmän veroja niiltä ahkerilta. Joten osaamiseen pohjautuvat tuloerot kasvattavaisivat myös valtion verokertymää.

Kaiken lisäksi tuloerojen kasvattaminen panisi myös yritysten johdon ponnistelemaan kovemmin. Liikevaihtoa pitäisi kasvattaa, jotta yritys pystyy maksamaan hyville kunnolla. Se putsaisi yrityskentästä pois ne yritykset, joissa liikevaihtoa ei saada kasvamaan, vaikka firmassa on maan parhaat tekijät.

Samalla loppuisi se rupujohtajien valitus siitä, etteivät heidän firmansa saa osaavia työntekijäitä. Kyllä saisivat, jos maksaisivat hyville kunnolla. Tai ehkä eivät sittenkään, jos uikuttava johto on jo ehtinyt pilata firman maineen työnantajana.

Jos Suomi halutaan nousuun, sallittakoon markkinoiden toiminta työmarkkinoilla. Jos ei, niin ryhdytään kutsuman työmarkkinoita työmonopoleiksi. Eihän sellainen ole mitään markkinatoimintaa, jossa hyvästä ja huonosta tuotteesta joutuu maksamaan saman, jossain virastossa päätetyn hinnan.

Siis osaamiseen ja ahkeruuteen perustuvat tuloerot kunniaan ja markkinahenkeä työmarkkinoille. Sillä Suomi lähtee nousuun.