Politiikkojen päiväunet

Varsinkin hallituskauden alussa poliitikoilla on tapana puhua pehmoisia ja niin puhuvat taas uudet ministerimme.

Rinteen hallitus on ilmoittanut tavoitteekseen luoda maahan kolmessa vuodessa 60 000 työpaikkaa. Jotta nuo työpaikat eivät lisää budjettialijäämää, niiden olisi hyvä olla yksityisissä yrityksissä. Jos työpaikkoja luodaan lisää julkiselle puolelle, se lisää alijäämää. Lisää, sillä verovaroin maksetut palkat pienentävät verotuloja, vaikka niistä veroja perittäisiinkin. Ellei sitten peritä veroja enemmän, kuin mitä maksetaan.

Jotta 60 000 uutta työpaikkaa asettautuu raameihin, todettakoon että se tarkoittaa sitä, että hallitus luo maahamme kolmessa vuodessa yhden uuden Koneen kokoisen yrityksen. Herlineiltä meni sata vuotta siihen savottaan, joten saanen epäillä. Lisäksi sen kokoisen firman varmaan pitää myydä niitä tuotteitaan myös ulkomaille. Tuskin pelkkien kotimarkkinoiden varaan pystyy sen kokoista firmaa kasvattamaan. Joten on syytä tarkistella Koneen henkilöstöä tarkemmin. Koneen 60 000 työntekijästä vain 5 000 on Suomessa. Eli tuota hallituksen tavoitetta täytyy tarkentaa. Ei siis riitä yksi Koneen kokoinen yritys, vaan niitä tarvitaan kaksitoista kappaletta. Käsi pystyyn, jos uskotte Rinteen koplan kasvattavan kolmessa vuodessa tusinan verran Koneen kokoisia menestyviä yrityksiä. Minä en moiseen usko.

Kun hallitus samaan aikaan kiristää verotusta kaikista niistä kohdista, joilla maahan saataisiin edes uusia pieniä yrityksiä, niin taitaa työllistäminen jäädä päiväunien tasolle. Mutta onneksi kansa on maksanut edustajilleen torkkupeitot, joiden lämmössä voi niitä unia katsella.

Koska hallitus ei osaa tai ei halua laskea julkisia menoja yhteen, niin kerrottakoon arvon ministereille, miten on käymässä. Eduskunnan päätöksillä ladataan koko ajan lisää velvoitteita kunnille. Joka tietenkin nostaa kuntien menoja. Virallisten laskelmien mukaan kuntasektori velkaantuu lisää Rinteen hallituskaudella noin kaksi miljardia joka vuosi. Tai sitten alle kuudentuhannen asukkaan kunnat joutuvat korottamaan kunnallisveroäyriään viidellä äyrillä. Ja senhän tietää, mitä siitä seuraa. Nuoret pakenevat isompiin kuntiin ja yritykset siirtävät toimintojaan pois minkä ehtivät. Ei sellaiseen kuntaan saa yksikään yritys houkutelluksi työvoimaa, jossa kunnallisvero on 35 äyriä.

Koska kunnallisvero on tasavero, niin Rinteen hallitus ajaa siis Suomea kohti tasaveroa, siirtämällä julkisten menojen maksamisen enemmän ja enemmän kuntien vastuulle. Rinnettä pitäisikin ryhtyä kutsumaan Tasavero-Antiksi.

Koska maahan ei synny nykymenolla uusia työpaikkoja ja kun kansainväliset rahoittajat panevat parin vuoden kuluttua kiihtyvällä vauhdilla velkaantuvan valtion lainahanat kiinni, hallitus käy tietenkin seuraavaksi käsiksi yksityisiin eläkevaroihin ja täräyttää myös perintöveron kattoon.

Eli, homma suoritettu, Suomi sosialisoitu.

Totuus sattuu

Faktat ovat harmittavia. Ne veisivät poliitikoilta keppihevosen alta, jos media kertoisi niistä. Miksi valtamedia antaa poliitikkojen johtaa kansaa harhaan?

Eikä faktojen selvittämiseen tarvita edes tutkivaa journalismia. Riittää, että lukee kansainvälisiä lehtiä tai kansainvälisiä tilastoja. Tai tarvitsee se kyllä sen verran tutkivaa journalismia, että kun niistä löytää faktoja, uskaltaa myös kertoa niistä. Uskaltaa, vaikka faktat poikkeaisivat siitä, mihin itse haluaisi uskoa tai mitä poliitikot Suomessa tarjoavat ”faktoina”.

OECD:n tilastoista selviää muun muassa se, että köyhiä on Suomessa jäsenmaista vähiten, kun tuloja tarkastellaan tulonsiirtojen jälkeen, noin seisemän prosenttia. (Ennen tulonsiirtoja heitä olisi noin 35 prosenttia). Poliitikot ja media eivät kuitenkaan koskaan mainitse tulonsiirtojen jälkeistä lukua, vaan puhuvat aina luvuista ennen tulonsiirtoja. Eikö se ole valeuutisointia? (Köyhyys määritellään kansainvälisissä tilastoissa niin että se tarkoittaa tuloja, jotka ovat alle puolet kansallisesta mediaanitulosta)

Koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä, ongelman ratkaisutkin ovat vääriä. Jokainen ymmärtää, ettei köyhyys poistu rahaa jakamalla. Rahan jakaminen auttaa kylläkin tilapäisesti. Todellinen ratkaisu olisi se, että mahdollisimman suuri osa kansasta pystyy omin ponnistuksin nousemaan köyhyysrajan yläpuolelle.

Siihen talkooseen tarvitaan yksityisiä työpaikkoja. Eli köyhyyden poistaminen vaatii sitä, että suomalaiset yksityiset yritykset menestyvät. Ei se sen kummempaa ole. Kovin nopeasti menestystä ei kuitenkaan saada taiotuksi uudelle tasolle. Se vaatii uusia tuotteita, uusia tapoja tuottaa niitä tuotteita ja yhteen hiileen puhaltamista kaikilta yritysten sidosryhmiltä. Eikä varmaan olisi vahingollista sekään, että ammattiyhdistykset miettisivät palkankorotusvaatimuksia rustailleissaan hetken aikaa myös solidaarisuutta työttömiä ja heikommalla ammattitaidolla varustettuja kohtaan. Eikä siitäkään varmaan olisi haittaa, että yritykset panostaisivat hieman rutkemmin rahaa oman henkilökuntansa ammattitaidon parantamiseen. Vaikkapa olemalla maltillisia pomojen palkoista päätettäessä.

Köyhyys ei todellakaan ole mikään ilo. Mutta paremmalta varmaan tuntuu, jos siitä pääsee eroon omin voimin, kuin että sieltä nousee muiden armopaloilla. Omilla ponnistuksillaan toimeentulevan kansan itsetunto on paremmassa reilassa, kuin armopaloilla elävän. Eikö sitä kannattaisi myös poliitikkojen tavoitella? Katetutta on maassa riittävästi, ilman että sitä poliitikkojen toimin ruokitaan joka päivä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nurinpäin

Poliitikot ja media ovat yhdessä päättäneet luoda Suomeen peilimaailman, jossa asiat ovat toisin päin kuin miten ne ovat todellisuudessa.

Niinpä Suomessa epätasa-arvoa ja huimaa epäoikeudenmukaisuutta edustaa se, että ahkeralle maksetaan enemmän palkkaa kuin laiskalle. Muissa maissa se on luonnollista, että ahkeruudesta palkitaan. Suomessa peilimaailma on viety jopa niin pitkälle, että on ”oikeudenmukaista” siirtää yhteiskunnan pakkokeinoin ahkeran palkasta laiskalle sen verran rahaa, että kummatkin saavat saman verran. Jos asiaa katsoo ilman värillisiä laseja, niin suomalainen käytäntö on todella epäoikeudenmukaista ahkeria kohtaan.

Sekin on epäoikeudenmukaista, että joku vanhus elää sen verran säästeliäästi, että pystyy ostamaan itselleen vaikkapa siivouspalveluita. Poliitikot haluavat korjata tuonkin epäkohdan. Ja tietenkin niin, että säästeliäältä otetaan rahaa ja tarjotaan tuhlareille yhteiskunnan varoilla samanlaista siivouspalvelua.

Myös se on kuulemma kamalan väärin, että jotkut vanhemmat auttavat lapsiaan läksyjen teossa ja nämä lapset saavat parempia arvosanoja kokeissa. Poliitikot haluavatkin verottaa näitä vanhempia raskaammin, jotta voitaisiin palkata kouluavustajia niille lapsille, joiden vanhemmat eivät itse viitsi auttaa läksyissä omia lapsiaan.

Kun politiikkojen johtoajatuksena on se, että kaikille pitää tarjota verovaroin samat palvelut, mitä jotkut pystyvät omilla ponnistuksillaan itse hankkimaan jokainen ymmärtää, että sellaisesta yhteiskunnasta loppuu yrittäminen ja ahertaminen ennen pitkää.

Sen lisäksi sellainen yhteiskunta menettää yritteliäimmät nuoret. He muuttavat maihin, joissa ei totuutta tarjota nurinkurisena peilimaailmana. Eivätkä jäljelle jääneet nuoretkaan hanki sellaiseen maahan jälkikasvua. Miksi hankkisivatkaan, jos yritteliäisyys ja ahkeruus ovat epätasa-arvoa.

Kun asioita vääristelemällä on saatu tapettua loppukin ahkeruus, yrittäminen ja saatu väkiluku laskuun, poliitikoilla on siihenkin mielestään oiva ratkaisu; työperäinen maahanmuutto. Tuodaan maahan kielitaidottomia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä suomalaisen median toitotusta, vaan ponnistelevat ja ahkeroivat. Ainakin niin pitkään, kunnes oppivat kieltä sen verran että ymmärtävät, ettei siitä Suomessa ole hyötyä. Mutta ei hätää, tuodaan taas lisää kielitaidottomia ahkeroimaan.

Niin pitkään, kuin enemmistö suomalaisista elää mieluummin muiden kuin oman työnsä hedelmillä, tilanne ei muutu. Eikä se muutu, koska media ja poliitikot ovat sitä mieltä, että on tasa-arvoista ja oikeudenmukaista elää muiden siivellä. Onhan ahkeran ja laiskan elintason oltava sama, oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tekemisen kunnianpalautus

Olisi hyvä, jos maan hallituksessa olisi ymmärrystä ja osaamista. Tai kokemusta siitä, miten kansakunta menestyy. Yksinkertaisesti asian voi ilmaista niin, että kansakunta ei menesty rahaa jakamalla, vaan rahaa tekemällä. Hallituksen tärkein tehtävä onkin siis auttaa kansalaisia menestymään.

Aloitetaan vaikka siitä, miten työpaikkoja syntyy. Niitä syntyy kahdella tavalla, joko niin että palkka maksetaan verovaroista tai niin että palkan maksaa yksityinen yritys. Ensimmäinen vaihtoehto vaatii kuitenkin toimiakseen sen, että on olemassa yksityisiä yrityksiä, joiden työntekijöiden palkoista voidaan kerätä ne verorahat, joilla veroelättien palkat maksetaan. Eli oikeastaan uusien työpaikkojen syntymiseen ei ole kuin  yksi keino.

Jotta yksityisiä työpaikkoja syntyisi, joidenkin kansalaisten pitää ottaa omilla rahoillaan riski ja luoda ne työpaikat. Eli hallituksen tulisi kannustaa tuota riskinottoa. Sellaisia kannustimia en onnistunut löytämään hallituksen budjettiehdotuksesta. Eli nykyinen hallitus ei halua maahan uusia työpaikkoja.

Toinen tapa, joilla uusia työpaikkoja syntyisi lisää on se, että jo olemassa olevat yritykset menestyvät paremmin kuin ennen. Jotta ne siihen pystyisivät, niiden tulisi pystyä käyttämään suurempi osa voitoistaan tulevan menestymisensä turvaamiseksi. Yksinkertaistettuna voi kysyä, kumman luulette luovan samalla rahalla enemmän työpaikkoja, Antti Herlinin vai Timo Harakan? Nykyisen hallituksen mielestä Timo on Anttia varmempi valinta. Siksi budjetissa ehdotetaan, että Koneen voitoista annetaan aikaisempaa enemmän rahaa Timon, kuin Antin käyttöön. Mielestäni asiaa kannattaisi vielä harkita hetki.

Rinteen hallitus jatkaa edeltäjiensä tavoin edelleen kannattamien yritysten tukemista, verottamalla kannattavia yrityksiä. Ainoa mihin hallituksen osaaminen yritystukien viidakon raivaamisessa riitti, oli jonkun naftaveron muuttaminen. Edelleen, laskutavasta riippuen, kannattamattomille yrityksille jaetaan 6-9 miljardia tukia. Se on suunnilleen sama summa, jolla kannattavia yrityksiä verotetaan. Ei vaikuta kovinkaan älykkäältä sekään, vai mitä?

Poliitikoilla, puolueesta riippumatta, on vimmattu halu mikro-ohjata yrityksiä. Ei pitäisi olla. Ei ainakaan nykyisellä osaamisella. Mitä tarkemmin poliitikot haluavat ohjata yritysten investointeja tai valita ”tulevaisuuden toimialoja”, sitä suuremmalla todennäköisyydellä rahat menevät hukkaan.

Jos tarkastellaan nykyisen hallituksen jäsenten kokemusta yritystoiminnasta, olisi ehkä tarpeen käynnistää osaamisen kunnianpalautus. Jos liiketaloudellinen osaaminen on hankittu Dallasia katsomalla, niin jälki on mitä on. Ehdotankin uudeksi hallitusohjelmaksi: Tekeminen kunniaan ja jakamista vain todella tarpeessa oleville.

 

 

 

 

 

 

 

Miksei joku muu tee jotain?

Hallitus on neuvoton, mutta ei hätää. Ainahan voi syyttää muita. Vaikkapa yksityisiä yrityksiä siitä, etteivät nämä investoi.

Se, että työpaikkoja syntyisi investoimalla, on nurinkurinen ajatus. Yritykset investoivat, jos ne tarvitsevat lisää kapasiteettia. Eli ensin pitää menestyä, ennen kuin kannattaainvestoida. Joskus investoidaan myös siksi, että rahalla saa laitteita, joiden avulla tavaraa voi valmistaa entisen määrän vähemmällä väellä. Joka ei siis lisää työpaikkoja, vaan vähentää niitä. Joten hallituksen höpinä investoinneista on työpaikkojen lisäämisen kohdalta täyttä hölynpölyä. Hallituksen pitäisi sen sijaan huolehtia siitä, että yritykset haluavat parantaa tuotteidensa kilpailukykyä ja kasvattaa sen myötä markkinaosuuttaan markkinoilla. Sillä tavalla niitä työpaikkoja syntyy.

Lisäksi poliitikkojen tulisi ymmärtää, että kansantaloudessa pyörivää rahaa on rajallinen määrä. Eli mitä isompi osaa kuluu julkisen hallinnon pyörittämiseen, sitä vähemmän sitä riittää yritysten tuotekehitykseen ja hallituksen haikailemiin investointeihin. Siksi sen sijaan, että poliitikot neuvovat yrityksiä, heidän kannattaisi neuvoa itseään. Julkisella puolella voidaan nimittäin myös investoida laitteisiin ja ratkaisuihin, joiden avulla pystytään tuottamaan samat palvelut pienemmällä väellä. Jos vielä ymmärtäisivät, mikä ero on palvelutuotannolla ja tavaratuotannolla, siitäkin olisi apua. Palvelutuotannossa on tärkeintä maksimoida asiakasrajapinnassa tarvittavien resurssien määrä ja minimoida hallinnoimiseen tarvittavat resurssit.

Kansainvälisten tutkimusten mukaan (joita kukaan ei nykyisessä hallituksessa lue) sosiaali- ja terveyspuolen julkisissa palveluissa voidaan tuottavuutta parantaa kolmellakymmenellä prosentilla ottamalla käyttöön tekoäly ja lohkoketjuteknologia. Eli modernisoimalla julkisen puolen hallintoa, voitaisiin samalla rahalla lisätä asiakasrajapinnassa olevia resursseja kolmanneksella. Eli samalla rahalla saataisiin huimasti parempaa palvelua.

Mutta niinhän ei demarivetoinen ammattiyhdistysten talutusnuorassa ulkoileva hallitus tee. Ei tee, koska tekemättä jättäminen takaa heitä äänestäneille lokoisia hyväpalkkaisia työpaikkoja julkisen palvelun runsaissa, lisäarvoa tuottamattomissa hallintoportaissa.

Sama tutkimus kertoo, että pankkisektori voi saada aikaan saman kokoisen tuottavuusloikan tekoälyllä ja lohkoketjuilla. Ero julkiseen sektoriin on se, että pankkipuolella investoidaan jo noihin teknologioihin. Eli entistä kummemmalta kuulostaa hallituksen ininä siitä, etteivät yksityiset yritykset investoi, kun eivät itse halua investoida nopeasti tuottaviin kohteisiin. Olisiko aiheellista palkata valtioneuvostoon edes yksi valtiosihteeri, joka tietää mikä on lohkoketju ja miten tehdään pienellä rahalla toimivia tekoälysovelluksia? Tulisi samalla sisältöä hallituksen ”tulevaisuusinvestointeihin”.

 

 

 

 

Poliittiset oravananahat

Poliittisen matematiikan perusidea on se, miten voin muiden rahoilla  ostaa itselleni ääniä. Koska maata on johdettu tuolla matematiikalla jo niin pitkään, se on johtanut siihen, että maassamme on länsimaiden ankarin tuloverotus. Sen olisi jo aikoja sitten pitänyt herättää äänestäjät, mutta poliitikot ovat äänestäjiä ovelampia. Jotta hölmöläisten peitonjatkaminen voisi jatkua, poliitikot ovat useita keinoja älyttömyyden peittämiseksi.

Varmin keino on kiristää verotusta harvoille ja jakaa rahaa useille. Sillä tavalla käy parhaassa tapauksessa niin, että vain yksi suuttuu, mutta viisi ilahtuu. Jotta asia ei paljastuisi äänestäjille, poliitikot kutsuvat tuota äänten ostamista tuloerojen pienentämiseksi. Alkuun, noin viisikymmentä vuotta sitten se pienensikin tuloeroja, mutta liiallisesti levinneenä joudutaan nykyään siirtämään rahaa jo keskituloisiltakin. Mutta ei hätää, eivät poliitikkojen keinot siihen lopu. Otetaan lisää rahaa yhä harvenevalta joukolta ja tarjotaan asumistukea keskituloisille. Silloin nämä eivät enää jaksa laskea sitä, että kevyemmällä verotuksella heille ei tarvitsisi jakaa asumis- ja muita tukia.

Poliitikkojen pahin vihollinen on kansalainen, joka ankarasta tuloverotuksesta ja vuosittain korotetuista asumisen ja muun elämisen veroista huolimatta tulee edelleen omillaan toimeen. Sellainen kansalainen on vapaa, itsenäinen ja poliitikoista riippumaton. Siksi poliitikkojen tavoitteena on minimoida sellaisten lukumäärä. Siihen he ovat keksineet oivan keinon. Lisätään veroveroin tarjottuja palveluja ja toteutetaan ne tehottomasti. Se toimii paremmin, kuin tulonsiirrot. Toimii, koska julkisia palveluja tarjoavat kansalaiset saavat palkkansa verovaroista, eli poliitikot pystyvät päättämään heidän palkoistaan. Jos äänestät minua, nostan palkkaasi. Siksi tänä päivänä kokopäiväisistä työssäkäyvistä on jo joka kolmas julkisen sektorin palveluksessa, tuottamassa itselleen ja niille kahdelle muulle ”ilmaisia” palveluja.

Matemaattisesti se tarkoittaa sitä, että jos julkisen palvelun tuottajan bruttopalkka on sata oravannahkaa, se maksaa sivukuluineen veronmaksajille sataviisikymmentä oravannahkaa. Jos bruttopalkasta peritään veroina viisikymmentä oravanahakaa, nettona tarvitaan kuitenkin tasan se sata oravannahkaa. Eli julkista palvelua tuottavan virkailijan palkan maksamiseen menee kahden sata oravannahkaa bruttona tienaavan yksityisen sektorin palveluksessa olevan kansalaisen maksamat verot. Eli se siitä ”ilmaisesta” palvelusta.

Huolestuttavinta on, että poliitikot voivat päättää julkisen sektorin palkoista. Jos poliitikot lupaavat julkisen sektorin palveluksessa olevalle kymmenen oravannahkaa lisää palkkaa, on kahdelta yksityisen sektorin palveluksessa olevalta otettava lisää veroja viisi oravannahkaa kummaltakin. Jotta heidän ostovoimansa säilyisi ennallaan kummankin palkkaa pitäisi korottaa kymmenellä oravannahalla. Eli puheet siitä, että julkisen sektorin palkkoja voisi korottaa yksityistä sektoria enemmän, tarkoittaa verotuksen jatkuvaa kiristämistä. Ellei kiristetä, yhteiskunnan pitää lainata julkisen sektorin palkankorotukseen tarvittavat oravannahat kanainvälisiltä oravanmetsästäjiltä. Jota poliitikkomme ovatkin tehneet jo vuosikymmenien ajan.

Ilmaisia lounaita tai ilmaisia palveluja ei siis ole.

 

 

 

 

 

Nollat nurkkahuoneissa

Politiikka on siitä mukava harrastus, ettei harrastaminen vaadi osaamista. Valtiovarainministeri on sitä mieltä, että ministeriön valtiosihteeri keksii turboruuvin, jota kiertämällä suomalaiset yritykset ryhtyvät investoimaan hullun lailla ja että sillä tavalla maahan syntyy maahan lisää työpaikkoja. Ei keksi, eivät ryhdy, eikä synny.

Reaalimaailmassa (toisin kuin poliittisessa nukketeatterissa) investoinnit tehdään sillä perusteella, kannattaako niitä tehdä. Yleisin syy on se, että tarvitaan lisää tuotantokapasiteettia. Toiseksi yleisin, että investoimalla saadaan prosessi nopeammaksi. Kolmanneksi yleisin, että investoimalla voidaan vähentää työvoiman tarvetta.  Eli koska investointi maksaa, sen pitää jollain tavalla myös tuottaa.

Elleivät suomalaisten yritysten tuotteet mene paremmin kaupaksi, eivät ne myöskään tarvitse lisää kapasitettia. Niinpä kilpailukykyä on parannettava lisäämällä tuottavuutta nykyisten tuotteiden valmistamisessa. Vasta jos siinä onnistutaan, tarvitaan lisää kapasiteettia.

Tuottavuuden parantaminen ei tarkoita sitä, että työntekijöistä puristetaan enemmän. Sitä voidaan parantaa sujuvoittamalla valmistusprosesseja, suunnittelemalla tuotteet valmistusystävällisemmäksi ja  rationalisoimalla hallinnollista työtä. Eli yksinkertaisesti johtamalla yritystä paremmin. Tuotekehitys auttaa sitten vasta pitemmällä aikavälillä. Tuotteesta riippuen uusitun tuotteiden vieminen markkinoille ottaa kuukausia tai vuosia.

Myös keskitetyistä sopimuksista luopuminen parantaa suomalaisten yritysten kilpailukykyä, koska se lisää palkkaeroja menestyvien ja heikommin menestyvien yritysten välillä. Joka johtaa siihen, että työvoiman pätevin osa hakeutuu menestyviin yrityksiin lisäämään menestystä. Se sitten pakottaa heikommin menestyvät ponnistelemaan kovemmin, jotta nekin saisivat päteviä työntekijöitä. Eli kummatkin hyötyvät, sekä menestyvät, että perässä laahaavat.

Tuottavuuden parantamisesta on vastuussa yritysjohto. Eikä heille todellakaan voi antaa siitä askareista kummoistakaan arvosanaa. Vuosituhannen alussa tuottavuus koheni yli kolmen prosentin tahtia. Se koheni Suomessa reippaammin kuin esimerkiksi Saksassa ja USA:ssa.  Finanssikriisin jälkeen tuottavuus ei ole meillä noussut. Sen sijaan se on noussut Ruotsissa, Saksassa ja USA:ssa.

Jos tuottavuus on johdon vastuulla, pitäiskö suomalaisten yritysten hallitusten tehdä yritystensä johdon kanssa KIKY-sopimus sen sijaan, että edes harkitsevat palkankorotuksia. Josko kotimaisten yritysten heikko kilpailukyky johtuukin yhtiön yläpäästä, eikä tehtaan lattialta?