Hallituksella ei ole omaa rahaa

Korona virus on aiheuttanut hallitukselle voimallisen halun esiintyä. Siinä ei sinänsä ole moitteen sijaa, jos puhuisivat esiintyessään joskus edes asiaa. Mutta siinä on, että jokaisessa esiintymisessä hallitus lupaa valtion maksavan taas jollekin jotain. Voisiko joku opettaa teletapeille, ettei valtio voi maksaa mitään kenellekään. Valtio voi vain siirtää rahaa joltain veronmaksajilta toiselle veronmaksajalle. Kun kansasta nettoveronmaksajia on vain noin kolmasosa, niin joka kerta kun jonkun ministerin suusta pääsee ilmoille lause, että valtio maksaa, se tarkoittaa, että kolmasosa veronmaksajista kustantaa entisten lupausten lisäksi tämän uudenkin lupauksen.

Markkinatalous toimii sillä periaatteella, että yritykset pärjäävät omillaan. Jos tulee kuoppia matkaan, yritys ottaa velkaa selvitäkseen kuopan yli. Tällä hetkellä maassamme on likvidiä rahaa runsain mitoin. Mutta jos yritys on niin heikossa hapessa ja tuotteet ja palvelut niin onnettomia, ettei se saa löysiltäkään rahamarkkinoilta lainaa, ei sitä silloin kannata auttaa kuopankaan yli.

Kaikista tyhmintä elinkeinopolitiikkaa on, että hallitus lupaa tappiollisille yrityksille vastikkeetonta rahaa. Se tarkoittaa sitä, että hallitus pakottaa nettoveronmaksajat tukemaan sellaisia yrityksiä, jotka eivät ole ennenkään menestyneet. Eivätkä sellaiset yritykset tule menestymään tulevaisuudessakaan. Hallitus haluaa jostain syystä rahoittaa sellaisia yrityksiä, joita nettoveronmaksajat eivät missään tapauksessa vapaaehtoisesti rahoittaisi omilla rahoillaan. Olisiko niin, että muiden rahaa on helpompi jakaa vastuuttomammin, kuin omaa? Miksi yksikään ministeri ei sijoita omia rahojaan yrityksiin, joita he haluavat tukea muiden rahoilla? Kai siihenkin on joku syy?

Kun kannattamattomille yrityksille annetaan vastikkeetta verorahaa, se vääristää kilpailua. Vääristää, koska tappiota aikaisemmin tehnyt ja tappiota tulevaisuudessakin tekevä yritys pystyy veronmaksajien tuella myymään tuotteitaan ja palvelujaan halvemmalla. Sellainen tukeminen tappaa ajan kanssa samalla alalla toimivat kannattavat yritykset.  Eli hallituksen päätöksillä aiheutetaan aikaisemmin elinkelpoisten yritysten konkursseja ja massatyöttömyyttä. Aika moisen lyhytnäköistä elinkeino- ja työllisyyspolitiikkaa, vai mitä?

Verokertymän kannalta tappiollisten yritysten vastikkeeton tukeminen on myös tyhmää. Voitolliset yritykset maksavat voitoistaan veroja. Tappiolliset eivät maksa. Ellei yritys ole ennenkään pärjännyt, miksi sellainen yritys nyt alkaisi yhtäkkiä pärjäämään, jos sinne pumpataan veronmaksajien rahoja? Jos yrityksellä on hyvät näkymät, kyllä se saa rahaa markkinoilta. Jos ei saa, siihen on syynsä.

Itse asiassa nettoveronmaksajien tulisi vaatia hallitusta tukemaan vain menestyviä yrityksiä, jos ne pystyvät sillä tuella kasvattamaan liikevaihtoaan ja lisäämään työpaikkoja. Vaikka oikeammin nettoveronmaksajien tulisi vaatia, ettei hallitus tue erikseen minkäänlaisia yrityksiä. Hallituksen elinkeinopolitiikaksi riittäisi se, että se luo yrityksille tasavertaiset kilpailuedellytykset. Jos kaikki pelaavat samoilla säännöillä, niin pätevimmät pärjäävät. Joka olisi loistavat ohjenuora hallituksen talouspolitiikalle.

 

 

Mankumistalous

Yleensä läntisissä maissa on vallalla markkinatalous. Ikävä kyllä Suomessa on vallalla mankumistalous.

Nyt kun koronavirus on saanut maailmantalouden nikottelemaan, muualla maailmalla painetaan leuka rintaan ja ponnistellaan eteenpäin. Suomessa lopetettiin oitis ponnisteleminen ja ryhdyttiin kilpailemaan siitä, kuka kehtaa vaatia muilta veronmaksajilta eniten itselleen. Teletappihallituskin puhuu siitä, kuinka valtio haluaa auttaa yrittäjiä. Vaan kun ei voi auttaa. Se kun on todellisessa maailmassa edelleen niin, että nettoveronmaksajat vastaavat kaikista lupauksista, joita teletapit antavat.

Nettoveronmaksajien kannattaa kuunnella tarkalla korvalla sitä, mitä teletapit lupaavat. Terveessä markkinataloudessa veronmaksajien rahoja ei roiskita sinne tänne. Jos taloudessa iskee vastatuuli, julkisen sektorin investointeja voidaan aikaistaa. Joka sekin tehdään nettoveronmaksajien piikkiin, mutta saavat vastineeksi edes tunnin junan jonnekin tai muuta vastaavaa. Jos iskee vastaan oikein kunnon myräkkä, veronmaksajien rahaa voidaan lainata tukemaan aikaisemmin kannattava yritys kuopan yli. Jos ei yritys ole aikaisemminkaan kannattanut, ei sitä kannata nytkään auttaa. Sellaista auttamista kutsutaan hölmöläisten peiton jatkamiseksi.

Jopa pääministeri on ehdottanut, että vuokranantajat jättävät vuokria perimättä. Taloyhtiöissä se tarkoittaa sitä, että siinä taloyhtiössä asuvan eläkkeellään kituuttavan vanhan rouvan yhtiövastiketta joudutaan nostamaan. Eli se pienellä eläkkeellään kituuttava rouva joutuu antamaan rahaa joka kuukausi taloyhtiön tiloja vuokranneelle yrittäjälle. Jos vuokranantaja on eläkeyhtiö, kaikki sen yhtiön eläkeläiset pakotetaan antamaan osan eläkkeestään eläkeyhtiön omistamia tiloja vuokraaville yrittäjille. Eikä sekään vaikuta viisaalta, että Valtion Eläkerahasto pakotetaan lainaamaan valtion eläkeläisten rahoja kannattamattomille yrityksille. Ei varsinkaan, kun valtion eläkkeet ovat jo nyt alirahastoituja.

Markkinataloudessa rahaa lainataan vain vakuutta vastaan ja määräajaksi. Jos joku yrittäjä haluaa lainata rahaa muilta veronmaksajilta, olisi reilua, että sellainen yrittäjä antaa vipilleen vakuuden, esimerkiksi yrittäjän yhtiön kaikki osakkeet. Jos hän ei sitten aikanaan pysty maksamaan vippiään takaisin, valtio ottaa firman omistukseensa ja myy sen jollekin, joka saa sen lentoon.

Mankumistalouden perusideologia näyttääkin olevan se, että ”mankumisyrittäjä” ei halua maksaa voitoistaan veroja, mutta haluaa, että muut veronmaksajat maksavat hänen tappionsa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Omistajan vastuu

Marinin teletappihallituksen pelastukseksi maailmalle on levinnyt Corona virus. Sen avulla voi selittää teletappien kaiken toheloinnin. Odotan vain hallituksen tiedotustilaisuutta, jossa kerrotaan, että SOTE uudistusta joudutaan lykkäämään, koska sitä suunnitteleva komitea on pantu karanteeniin.

Karmeinta rahan tuhlausta on, jos hallitus haluaa ”elvyttää”. Joka Suomessa tarkoittaa sitä, että rahaa roiskitaan kaikkeen kannattamattomaan. Mieluummin sellaiseen kannattamattomaan, jota harrastavat hallituspuolueiden äänestäjät. Kaikista kannattamattominta ”elvytystä” on, että kansalle jaetaan helikopterista rahaa kulutukseen. Se ei elvytä muuta kuin Gigantin myyntiä ja kiinalaisia tehtaita. Ei, koska Suomessa ei enää valmisteta kulutustavaroita.

Jos hallitus tuntee kuitenkin jostain syystä tarvetta ”elvyttää”, se pitäisi tehdä järkevästi. Samalla tavalla kuin omenapuiden kanssa. Järkevä omenatarhan hoitaja kastelee kuivana kesänä huolellisimmin runsainta satoa antavia puita ja kitkee pois tuottamattomat taimet. Ja myös kaataa elinkaarensa lopussa olevat puolilahot omenapuut. Mutta poliitikoilla on tapana lannoittaa eniten tuottamattomia taimia ja kastella runsaimmin puolilahoja vanhoja puita.

Sekään ei ole järkevää elvytystä, että roiskitaan vähäiset lannoitteet mahdollisimman laajalle alueelle. Sillä tavalla lannoituksen tuotto on heikompi kuin se, että ripotellaan lannoitteita niiden parhaiden puiden juurille.

Siksi ”elvytys”, jos velkaantunut hallituksemme päättää ottaa lisää velkaa veronmaksajien piikkiin, pitää kohdistaa parhaiten menestyviin yrityksiimme. Miljoona menestyjälle luo enemmän työpaikkoja kuin kymmenen iltaruskon kelohongille. Kun yksityiset sijoittajat eivät anna rahojaan kannattamattomiin yrityksiin, miksi valtion pitäisi ottaa heiltä rahat ja tehdä niin? Eikö valtion kannata panna pelimerkkejä siihen, että menestyvät menestyisivät tulevaisuudessa entistä paremmin?

Elinkeinopolitiikkaa ei voi harrastaa politiikan logiikalla. Ymmärrän, että moni puolue haluaa jakaa muiden puolueiden äänestäjien rahat omille äänestäjilleen, jos valtaan pääsee. Sillä tavalla saa ääniä seuraavissa vaaleissa. Mutta jos valtaan päässet jakavat rahaa kannattamattomille yrityksille, seuraavalla vaalikaudella ei ole enää rahaa, jota voisi jakaa edes omille äänestäjille.

Elinkeinopolitiikan yksinkertainen nyrkkisääntö on: Kannattamattomille yrityksille ei kannata jakaa tukia ja kannattavat yritykset eivät niitä tarvitse. Yritysten rahoittaminen on omistajien vastuulla. Jos omistajien ei kannata pitää yritystään pystyssä, miksi veronmaksajien kannattaisi pitää sitä pystyssä?

Kuka maksaa, kun tulee maksun aika?

Tällä hetkellä julkista velkaa on noin 120 miljardia. Huima summa. Jotku väittävät, ettei valtion velkaa tarvitse koskaan maksaa pois. Asia kannattaisi tarkistaa lainan antajilta. Heidän mielestään jokaisella Suomen valtiolle annetulla lainalla on tarkkaan määrätty eräpäivä. Kun valtio käyttää lainarahaa, maksaakseen poliitikkojen antamat lupaukset, rehellisempi nimi velalle olisi siirretty verotus, eli verovelka.

Työssäkäyvästä väestöstämme 1 500 000 on yksityisten palveluksessa ja 700 000 julkisella puolella. Kaikille muille, paitsi kansanedustajille, on selvää, että jos sinun palkkasi maksetaan verovaroista, et voi maksaa nettoveroja. Viidentuhannen euron kuukausipalkka vie sivukuluineen verokarhun pussista 7 500 euroa ja siitä joutuu maksamaan 1 500 euroa veroja, eli pussista katoaa 6 000 euroa. Sen johdosta tuo verovelan joutuvat maksamaan yksityisen puolen työntekijät. Eli jokaisella yksityisellä puolella työssä käyvällä on jo tänään 80 000 euroa maksamattomia veroja. Ja jos joku on varmaa niin se, että ne verot pannaan maksuun korkojen kanssa. Kun mediaaniansio Suomessa on neljä tuhatta euroa, kannattaa ryhtyä pikaisesti miettimään, miten tulee toimeen runsaat kolme vuotta ilman tuloja. Kolme vuotta siksi, että verottaja perii rästien lisäksi tietenkin myös normaalit verot joka kuukauden palkasta.

Eikä velka vähene nykyisen nukkehallituksen aikana. Pikemminkin päinvastoin. Joka johtuu siitä, että nukkehallituksen valtaan äänestäneistä iso osa on julkisen sektorin palveluksessa. On luonnollista, että poliitikot haluavat palkita äänestäjiään. Joka on paha asia niille, jotka ovat yksityisen sektorin palveluksessa. Uudet ennusteet lupaavat kansantuotteen kasvun jäävän alle prosentin. Joka tarkoittaa sitä, ettei julkisella sektorilla ole lainkaan palkankorotusvaraa, sillä toimitilojen kustannukset syövät sen ainokaisen prosentin antaman pelivaran.

Mutta poliitikot tulevat silti antamaan julkiselle sektorille vähintään saman suuruiset korotukset kuin mihin yksityisellä puolella tyydyttiin. Joka julkisen talouden nykytilassa tarkoittaa veronkorotuksia tai lisää velkaa. Joka on sama asia, mutta vain ajoitettu eri tavoin. Kun ottaa mainitsemani työntekijöiden jakautuman huomioon, neljän prosentin korotus julkiselle sektorille kiristää kahdella prosentilla yksityisen puolen työntekijöiden verotusta. Eli se syö puolet heidän saamastaan palkankorotuksesta. Nykyhallituksen aikana kannattaa olla julkisen puolen suojatyöpaikassa.

Marinin hallituksen talouspolitiinen oppi-isä taitaakin olla paroni Münchhausen, joka pelasti itsensä suosta nostamalla itsensä kuiville omasta tukastaan.

 

 

 

 

Viimeinen sammuttaa valot?

Varsinkin vasemman laidan poliitikot puhuvat mielellään tuloeroista paheksuvaan sävyyn. Tosiasiassa pitäisi kuitenkin puhua ahkerien ja siipiveikkojen tulojen erosta. Tai siitä, kuka on elonkaarensa aikana nettoveronmaksaja ja kuka nettoveronsaaja. Olemme nimittäin rakentaneet yhteisillä päätöksillä yhteiskunnan, jossa neljäkymmentä prosenttia kansalaisista on elonkaarensa aikana nettoveronmaksajia. Loput kuusikymmentä prosenttia ehtivät elämänsä aikana saada yhteiskunnalta rahaa ja maksuttomia palveluja reippaasti enemmän kuin minkä ehtivät maksaa.

Jos joku poliitikko kuitenkin haluaa puhua tuloeroista, olisi toivottavaa, että hän puhuisi niistä tarkoin termein. Vastaamalla esimerkiksi kysymykseen, mikä on hänen mielestään sopiva tuloero työssä käyvän ja työttömän sorvarin välillä? Samoin hänen olisi syytä selventää myös onko hyväksyttävää, että ylitöitä tekevä sorvari ansaitsee enemmän kuin sorvari, joka ei viitsi tehdä ylitöitä? Siihenkin olisi hyvä saada vastaus, saako työnantaja maksaa osaavalle työntekijälle enemmän palkkaa, kuin osaamattomalle. Tai onko luvallista maksaa ahkeralle enemmän, kuin laiskalle?

Markkinatalous on yksinkertainen oppi. Ainakin työmarkkinoiden osalla. Kenenkään ei kannata maksaa kenellekään palkkaa enempää, kuin minkä hän pystyy palkatun henkilön työpanoksesta laskuttamaan markkinoilta. Siksi tuloeroista puhuminen on idioottimaista. Poliittisella päätöksellä osaamattoman laiskurin työpanoksesta ei kukaan pysty laskuttamaan markkinoilla samaa hintaa, kuin ahkeran osaajan panoksesta. Jos heille pitää maksaa samaa palkkaa, niin miten luulette käyvän? Laiska ryhtyy ahertamaan, vai ahkera laiskottelemaan? Arvelisin, että laiskottelu lisääntyy.

Tuloerojen suuruus ei siis ole maassamme ongelma, sen sijaan ongelma onkin tuloerojen pienuus. Tilastojen mukaan tuloerot ovat Suomessa OECD maista kymmenenneksi pienimmät. Se, että laiska ja osaamaton saa samaa palkkaa kuin ahkera ja osaava, ei kannusta ketään lisäämään osaamistaan eikä ahkeroimaan enemmän. Siksi pienet tuloerot ovat aiheuttaneet sen, että tuottavuus ja kansantuote eivät kasva Suomessa samalla tahdilla, kuin muissa pohjois-Europan maissa. Sen sijaan ne matavat etelä-Euroopan maiden kanssa samalla lempeällä mañana rytmillä. Sekin on selvää, että pienet tuloerot estävät palvelusektorin kasvun. Jos kaikki saavat samaa palkkaa, kenelläkään ei ole varaa ostaa kenenkään muun palveluksia.

Poliitikkomme haluavat myös pienentää ankaralla progressiivisella verotuksella noita olemattomia tuloeroja vielä olemattomimmiksi. Heillä on vimmattu halu jakaa ahkerien ja osaavien rahoja laiskoille ja osaamattomille. Johtunee varmaan siitä, että aika useaa poliitikkoa äänestävät vain laiskat ja osaamattomat. Jyrkkä progressio onkin aiheuttanut sen, että ahkerointi ja osaaminen ovat maassamme kuihtumaan päin. Siksi poliitikkomme ovat jo vuosia joutuneet jakamaan laiskoille verorahan lisäksi myös enemmän ja enemmän velkarahaa, koska ahkerat osaajat muuttavat muihin maihin. Velkaa poliitikkomme ovat vielä toistaiseksi saaneet lupaamalla lainanantajille, että ahkerat osaajat maksavat nuo lainat takaisin. Joka on katteeton lupaus, koska ahkerat ja osaajat harvenevat koko ajan. Julkinen velkakaruselli (valtio 110 ja kuntasektori 25 miljardia) on myös johtanut siihen, että kansalaiset luulevat, että niin pitää elää. Siksi asunto-osakeyhtiöille on kertynyt velkaa 35 miljardia. Kansalaiset siis asuvat myös sillä mentaliteetilla, että joku myöhemmin hoitaa heidän velkansa.

Ikävä kyllä ne, jotka hoitavat loppupeleissä valtion, kunnan ja asuntoyhtiöiden velat, ovat näiden velalla elävien omat lapset. Siksi vastuullisten vanhempien on pantava poliitikkojen vastuuton velanotto kuriin. Ikävä kyllä, se ei ole demokratiassa madollista. Ei ole, koska enemmistö saa enemmän kuin maksaa ja vähemmistö maksaa enemmän kuin saa. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan maasta muuttaa vuosittain noin kaksikymmentätuhatta hyvin koulutettua nuorta ulkomaille. Kymmenessä vuodessa muuttajia on siis kaksisataa tuhatta. Jos olisin kansainvälinen lainanantaja, en antaisi Suomelle euroakaan lainaa. Velkaa voi maksaa takasin velkarahalla vain Hölmölässä.

 

 

 

 

Politiikan joukko-oppia

Poliitikoilla on vimmattu halu kasvattaa julkisen sektorin palveluksessa olevien henkilöiden lukumäärää. Joka on luonnollista. Saahan sillä tavalla uskollisia äänestäjiä. Tai oikeammin ilmaistuna orjuutettuja äänestäjiä, joiden elämä on kiinni poliitikkojen mielivallasta.

Tällä hetkellä töissä olevista on jo joka kolmas julkisen sektorin palveluksessa. Joko valtiolla, kunnissa tai sadoissa julkisen hallinnon peiteorganisaatioissa. Jollaiseksi luen mukaan myös kaikki niin sanotut yhitöitetyt julkiset monopolit. Joita on koko ajan lisääntyvä määrä. Se taas johtuu siitä, että yhtiöittämällä minkä tahansa julkisen monopolin suojaama palvelu, voidaan ”pienentää” verotusta. Eihän se ole verotusta, kun julkinen monopoli laskuttaa yhtiömuodossa kansalaisia niistä samoista palveluista, jotka se aikaisemmin tuotti heille verovaroin. Tosin palveluiden tuottaminen maksaa yhtiöittämisen jälkeen enemmän kuin aikaisemmin, koska entinen osastopäällikkö on nykyään toimitusjohtaja ja hän ajelee hulppealla työsudebemarilla.

Koska ministerit ovat nykyään sitä ikäluokkaa, joka ei koulussa opetellut matematiikkaa, vaan joukko-oppia, kaikki päätökset tehdään mutu tuntumalla. Joka ei ole hyvä tapa käsitellä numeroita. Ainakaan isoja numeroita.  Koska ministereistä kukaan ei enää tiedä, kuinka monta nollaa on miljardissa, ei kai se silloin ole ihme, että miljoonat, miljardit ja biljardit menevät heillä sekaisin. Selvennykseksi joukko-oppia lukeneille lukijoille kerron, että biljardi on peli, jota pelataan vihreän verran peittämällä pöydällä.

Tosin vaikuttaa siltä, ettei osa poliitikoista oppinut edes joukko-oppia. Ei, koska edes seuraavaan, mielestäni melko yksinkertaiseen kysymykseen ei osata vastata. Kuinka suuri joukko yksityisen puolen työntekijöitä vaaditaan, jotta heitä verottamalla voidaan palkata yksi valti0n virkamies, jos kummatkin saavat bruttopalkkaa saman eurojoukon kuukaudessa?

Vastaus on helposti laskettavissa, jos osaisi laskea. Sanotaan, että bruttopalkka on 3 000 euroa kuukaudessa. Se tarkoittaa sitä, että työnantajan sivukustannukset huomioon ottaen palkkaamisen kustannukset ovat 4 400 euroa. Kun tuosta palkasta joutuu maksamaan veroja 1100 euroa, niin yhden uuden virkamiehen palkkaaminen vie neljän saman suuruista palkkaa nauttivan yksityisen työnantajan palveluksessa olevien maksamat kaikki verot. Eli nuo neljä veronmaksajaa eivät saa rahoilleen muuta vastinetta, kuin sen uuden virkamiehen palvelut. Jos virkamies olisi vaikkapa siivooja ja hän kävisi siivoamassa niiden neljän maksajan kodit, he olisivat varmaan tyytyväisiä. Mutta kun virkamies vain pyörittää papereita ELY-keskuksessa, ympäristöministeriössä tai mikä pahinta, syynää niiden neljän maksumiehen verovähennyksiä verotoimistossa, maksajat eivät varmaan ole yhtä tyytyväisiä verojen maksamisella saamaansa ainoaan palveluun.

Vielä karmeammaksi tilanne muuttuu, kun poliitikot säätävät vuosi toisensa perään uusia lakeja, joilla kunnat pakotettaan palkkaamaan lisää virkailijoita. Koska kunnallisvero on kahdenkymmenen prosentin pinnassa, niin samapalkkaisia yksityisen sektorin työntekijöitä tarvitaan enemmän kuin ne neljä maksamaan uuden kunnankamreerin palkka. Joukkio-oppia lukeneille voin kertoa, kun eivät itse osaa laskea, että heitä tarvitaan seitsemän. Eli taas muodostui Suomeen uusi, vielä suurempi joukko, joka ei saa verotuloillaan muuta iloa, kuin maksaa kunnankamreerin palkkaa.

Kun virkamiesten lukumäärää lisätään aikansa, kansalaiset joutuvat maksamaan Euroopan ankarampia veroja, mutta eivät saa vastineeksi muuta, kuin virastoista kuuluvaa paperien rapinaa. Kuten mainitsin, meillä on jo nyt kolmasosa työvoimasta julkisella sektorilla.  Laskelma osoittaa, että joko sitä joukkoa on pienennettävä radikaalisti, tai palkkaeroa on levennettävä reilusti julkisen ja yksityisen sektorin työntekijöiden välillä jälkimmäisten eduksi. Muuten meiltä loppuvat julkisen sektorin palkkojen maksajat.

Jotta poliitikoille syntyisi käsitys siitä, kuinka tehottoman julkisen sektorin he ovat maahamme rakentaneet, otetaan vertailukohdaksi Saksa. Siellä vain kymmenen prosenttia työntekijöistä on julkisen sektorin palveluksessa. Eli kolmannes siitä mitä Suomessa. Julkiset palvelut, viimeksi kun kävin siellä, toimivat vähintään yhtä hyvin kuin Suomessa, elleivät paremmin. Eli joukko-oppi on huono oppi politiikassa. Joskus suurempi joukko saa aikaan vähemmän kuin pienempi joukko. Tarpeeton virka aiheuttaa tarpeetonta kitkaa.

Demokraattisesti konkurssiin

Demokratia on poliittinen järjestelmä, jossa periaatteessa enemmistöllä tehdään päätöksiä yhteisistä asioista. Siis periaatteessa.

Mietitään hetki, miten demokratia toimii Suomessa?

Sanna Marinin hallituksessa olevia puolueita äänesti viime vaaleissa vajaat neljäkymmentä prosenttia äänioikeutetuista. Suomessa on siis vallassa  vähemmistöhallitus, jota kuusikymmentä prosenttia äänioikeutetuista ei halunnut valtaan. Eli se siitä demokratian perusajatuksesta, että päätöksiä tekee enemmistö.

Poliittisten puolueiden tavoite on tehdä sellaista politiikkaa, josta kansalaiset pitävät. Se selittää nykyisen ja aika monen aikaisemminkin hallituksen talouspoliittiset hölmöilyt. Jos otetaan huomioon kansalaisten koko elinkaari, vain kolmasosa kansalaisista on nettoveronmaksajia. Loput kaksi kolmasosaa ovat nettosaajia. Jos olisit poliitikko, kumpaa joukkoa nuolisit? Totta kai niitä, joita on kaksi kertaa enemmän ja ovat sen lisäksi saamamiehiä. Ottamalla rahaa siltä kolmasosalta, he voivat kylläkin suuttua. Mutta mitä sillä on väliä? Jakamalla rahaa kahdelle kolmasosalle, kaksi kertaa suurempi joukko on tyytyväisiä harjoitettuun politiikkaan. Eli jakopolitiikot tulevat varmemmin valituiksi seuraavissa vaaleissa.

Tietenkin se, että työtä tekeviä verotetaan vaalikausi toisensa jälkeen enemmän ja enemmän, heikentää tulevien ikäluokkien halua ryhtyä maksumiehiksi. Samoin se nostaa työllistämisen hintaa, joka johtaa työttömyyden kasvuun. Joka puolestaan johtaa verojen korotuksiin ja se taas, kuten taisin mainita, johtaa työttömyyden kasvuun. Joka jne. Poliitiikan sisällön kannalta seurauksena on se, että loputkin puolueet siirtyvät jakajien rintamaan. Ja kaikkihan tapahtuu demokratian periaatteen mukaan. Onhan kansasta enemmistö jo orjuutettiin saamamiehiksi, joten jakamisen jatkaminen ja jaettavan lisääminen voidaan tehdä demokraattisesti enemmistöpäätöksillä.

Verotus on nettoveronmaksajien kohdalla kohonnut jo niin suureksi, että hallituksessa on ryhdytty suunnittelemaan omaisuuden takavarikkoa, jos poistut maasta.  Sellaisenkin päätöksen eduskunta pystyy keveästi saamaan aikaan demokraattisella enemmistöpäätöksellä. Kaksi kolmasosaa äänestää jatkossakin  takuuvarmasti niitä, jotka estävät maksumiesten pakenemisen. Sillä minne saamamiehet lähtisivät? Ulkomaille? Ei tietenkään, siellä saattaa joutua tekemään töitä.

Jokainen uusi jakokierros, lisää työttömien määrää ja kasvattaa maksumiesten verotusta. Mutta eduskunta astelee huolettomasti kohti auringonlaskua. Suomi tulee jäämään historiaan maana, joka demokraattisesti päätti ajaa kansantaloutensa konkurssiin.