Mulle enemmän

Palkkaneuvottelut ovat koomista seurattavaa. Tai oikeastaan eivät ole, ne ovat tragikoomista seurattavaa.

Suomen mallin piti olla kopio Ruotsin mallista, jossa jo vuosikausia on ymmärretty, että avoimen sektorin kantokyky määrittelee koko kansantalouden kantokyvyn. Vaan eipä onnistunut mallin tuominen Suomeen. Nyt näyttää siltä, että avoimen sektorin palkankorotukset ovat pohja, jonka päälle verovaroilla mellastavat liitot vaativat omia korotuksiaan. Avoimen sektorin duunareille se tarkoittaa kahta asiaa. Ensinnäkin heidän palkankorotuksensa jäävät pienemmiksi kuin julkisen sektorin työntekijöillä. Ja toiseksi, se tarkoittaa verotuksen kiristymistä, sillä julkisen sektorin palkankorotukset maksetaan avoimen sektorin työntekijöiltä kerätyillä veroeuroilla.

Kestävä kehitys edellyttäisi sitä, että palkankorotukset ovat suhteessa tuottavuuden kasvuun. Eli vain jos tuottavuus kasvaa, palkkoja voidaan korottaa. Ja taas ottavat kuokkaa avoimen sektorin työntekijät. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tuottavuus on kehittynyt avoimella sektorilla prosenttitolkulla paremmin kuin suljetulla sektorilla. Itse asiassa 2000 luvun alussa tuottavuus heikkeni kuntasektorilla. Luulisi ammattiyhdistyksen olevan duunareiden puolella estämässä avoimen sektorin työntekijöiden tuottavuuden hedelmien riistämistä. Vaan eivät ole, ainakaan SAK. Joka johtunee siitä, että enemmistö sen jäsenistä on julkisen sektorin palveluksessa. Pitäisikö Suomeen perustaa YSAK, yksityisen sektorin SAK?

Se, että tuottavuus ei parane julkisella sektorilla läheskään samaa tahtia kuin avoimella sektorilla ei tietenkään johdu julkisen työntekijöiden kyvystä tai halusta parantaa oman työnsä tuottavuutta. Enemmän se johtuu joidenkin julkisen sektorin johtajien kyvyttömyydestä järkeistää työvirtoja. Eikä siinä suurta apua ole kunnanvaltuustoissa huseeraavista maakuntasarjan politrukeistakaan.

Suomessa on kolmisensataa kuntaa ja jokaisessa on ikiomat tietojärjestelmät. Pelkästään sillä, että kaikki kunnat käyttäisivät samaa skaalautuvana pilvessä pyörivää järjestelmää esimerkiksi päivähoidossa, nostaisi tuottavuutta huimasti. Terveydenhoidon puolellakin oppia voisi ottaa yksityisiltä. Siellä voi netissä varata ajan lääkärille. Yrittäkää huviksenne varata netissä aika kuntanne terveyskeskuksen lääkärille.

Julkisen sektorin palveluksessa on toki myös paljon päteviä johtajia. Heitä pitäisi kannustaa, eikä rajoittaa. Enkä usko, että työntekijätkään panisivat pahakseen, jos voisivat tehdä töitään järkevämmin. Tuottavammin työskentely voi joskus olla jopa kevyempää, kuin tuottamaton puuhastelu.  Tai ainakin mielekkäämpää.

Tälle työmarkkinakierrokselle emme enää ehdi sopia uusista säännöistä. Mutta seuraavalla kierroksella voitaisiin sopia, että palkankorotukset ovat kaikilla aloilla suhteessa menneen sopimuskauden aikana saavutetusta tuottavuuden kehityksestä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luulonvälittäjät

Aikaisemmin toimittajat kertoivat ylpeinä olevansa tiedonvälittäjiä. Jotkut jopa väittivät jopa edustavansa ”neljättä valtiomahtia” ja toimivansa ”vallan vahtikoirina”. Oi niitä aikoja. Nyttemmin medialukutaitoisille on kuitenkin muotoutunut mielikuva, että tiedonvälitys on joissain medioissa vaihtumassa luulon levitykseen. Jopa niin, että jotkut toimittajat eivät perusta juttujaan edes kuulopuheisiin, pikemminkin luulopuheisiin. Median seuraajien etu olisi, että juttujen ja sähköisen median raporttien alkuun kerrottaisiin aina, kuka jutun on tehnyt. Sillä tavalla lukijat, kuulijat ja katsojat voisivat hypätä yli ne jutut, jotka on tehnyt luulotoimittaja.

Hyvin tehty, faktoihin perustuva juttu on aina lukemisen, katsomisen tai kuuntelemisen arvoinen. Niistä oppii jotain uutta, tai saa ainakin rakennuspalikoita oman mielipiteensä muodostamiseen. Mutta jos toimittaja on valinnut ”faktat” mieleisensä väriset silmälasit nenällään, jutusta ei opi mitään, eikä siihen kannata aikaansa hukata.

Harvassa asiassa kukaan pystyy kertomaan yhtä ja ehdottomasti ainoaa totuutta. Siksi hyvä toimittaja käy aiheen läpi monipuolisesti ja tarjoaa riittävän määrän faktoja, joista kukin voi rakentaa oman ”totuutensa”. Huono toimittaja valitsee yleisönsä puolesta omia mieltymyksiään tukevia väitteitä ja esittää ne ainoana totuutena.

Faktat ovat hämärtyneet myös siksi, että kuka tahansa pystyy hakemaan netistä omaa mielipidettään tukevia ”totuuksia” ja ”asiantuntijoiden” tutkimuksia. Hyvä toimittaja ei innostu ensimmäisestä löydöksestään, vaan hakee lisää tietoa. Se on tekijä, joka erottaa nettipalstoille öisin sielunsa tuskaa purkavan amatöörin ja ammattitaidostaan ylpeän toimittajan.

Hyvällä toimittajalla on laaja yleissivistys ja kyky nähdä kokonaisuuksia. Kansanomaisesti voisi varmaan sanoa, että ammattilainen näkee metsän puilta. Monessa asiassa onkin hyvä suhteuttaa asia johonkin isompaan kokonaisuuteen. Tai ainakin ymmärtää, että meitä on viisi miljoonaa ja niitä muita seitsemän miljardia. Tokkopa heistä kaikki taitavat edes tietää, että mekin olemme olemassa.

Jokaiselle medialle on nimetty päätoimittaja. Hänen vastuullaan on, että hänen johtamansa median uutisointi on huomenna parempilaatuista, kuin tänään. Jos hän ei vastaa mediansa laadusta, kuka siitä sitten vastaa?

Laatu ei parane itsestään. Eikä se parane komentamalla. Se paranee vain sillä, että toimituksiin syntyy kunnianhimoa tehdä parempaa journalistiikkaa.

Laatujournalismi on niin arvokas asia, että sitä kannattaa vaalia ja sen eteen kannattaa toimituksissa päivittäin ponnistella. Eikä varmaan olisi vahingoksi sekään, että myös toimittajia koluttavissa laitoksissa ryhdyttäisiin journalismin kunnianpalautukseen.

Hieman Orpo olo

Demarit valitsivat Sanna Marinin uudeksi pääministeriksemme. Todennäköisesti hänestä tulee kesällä myös rasvakoura-puolueen uusi puheenjohtaja. Jos nyt demareiden jäsenien tai kannattajien joukossa on enää rasvakouria. Hyvää valinnassa on se, että ammattiyhdistysten talutusnuora demareiden puheenjohtajan kaulassa hieman löystyi. Tai ainakin hihna on pitempi.

Jos valinnan haluaa tulkita positiivisesti, siihen löytyy perusteita Tampereelta. Sikäläisessä kunnallispolitiikassa Marinia pidetään täyspäisenä. Toivottavasti voimme puolen vuoden kuluttua sanoa, että rouva tuntuu täyspäiseltä myös valtakunnanpolitiikassa.

Jos valinnan haluaa tulkita poliittisesti, demareille tuli äijäfeministin komennossa hätä. Vihreiden ja Vassareiden nuoret naispomot vetosivat naisiin paremmin, kuin Rinne. Eli demareille tuli kiire saada myös itselleen nuori nainen kellokkaaksi. Kun aktiivisista äänestäjistä yli puolet on naisia ja rasvakourat on jo menetetty Persuille, valinta oli poliittisesti järkevä. Valtakunnan politiikan pelikenttä on siis naisistumassa kovaa vauhtia. Jossa ei ole mitään moitittavaa. Komentavathan naiset kotioloissakin miehiään, joten miksei myös politiikan kentillä?

Huolestuttavaa on kuitenkin, että hallitusohjelma jäi ennalleen kaikkine puutteineen. Sillä hallitusohjelmalla ei Suomeen synny kovinkaan montaa työpaikkaa yksityiselle sektorille. Julkiselle niitä varmaan syntyy, mutta se ei valtion velkaantumista pienennä, pikemminkin päinvastoin.

Maailman merillä myrskyää, jota kotikutoinen hallitusohjelmamme ei ota huomioon. Se varmaan johtuu siitä, että vanhakantaiset poliittiset ratkaisut eivät nykymaailmassa toimi, eivätkä poliitikkomme ole vielä siirtyneet moderniin aikaan. Kun USA:ssa on presidentti, joka luo epävarmuutta kansainväliseen kauppaan riitelemällä Kiinan kanssa ja lamauttamalla kansainvälistä kauppaa valvovan WTO:n, pienen maan ulkomaankauppa on isommassa vaarassa, kuin minkä hallitusohjelma tunnustaa.

Poliitikkojemme tulisi tunnustaa, että maailman tuulet vaikuttavat meihin. Elleivät yrityksemme ole kilpailukykyisiä, eipä ole kilpailukykyinen yhteiskuntammekaan. Siksi vastakkainasettelu työn ostajien ja työn myyjien välillä ei ole kotimainen vastakkainasettelu. Meidän pitäisi ymmärtää, että  suomalaisia työn myyjiä vastassa on miljardikaupalla ulkomaisia työn myyjiä. Suomalaisen työn ostajia taas ei löydy muualta kuin Suomesta.

Toivon, että uusi pääministerimme pitää mielessä koko kansan edun, eikä aja vain puolueensa äänestäjien etua. Sillä tavalla noustaan koko kansan pääministeriksi. Sekin kannattaa pitää mielessä, että yritykset eivät ole hallituksen vihollisia, vaan hallituksen parhaita kavereita. Ilman yrityksiä, ei nimittäin olisi yksityisiä työpaikkoja. Siis niitä palkanmaksajia, jotka maksavat myös demareita äänestävien palkat.

Jos saan vielä lopuksi ennustaa niin ennustan, että Petteri Orpo ei ole Kokoomuksen puheenjohtaja koko tätä vaalikautta. Kyllä Kokoomuksessakin ryhdytään katselemaan nuorta naista puheenjohtajaksi.

 

 

 

 

 

 

 

Rinteen Postigate

Väinö Linna kertoi Tuntemattomassa Sotilaassa, mitä tapahtuu hosumalla. Pääministeriltä on varmaan jäänyt lukematta tuo teos. Hänen tilanteeseensa sopii myös vanha kansanviisaus. Jos olet leukaasi myöten kusessa, älä auo suutasi. Ottamatta kantaa siihen, kuka puhuu potaskaa, kuka jättää jotain kertomatta ja kuka kaunistelee tosiasioita, niin pääministerin uskottavuus on mennyt.

Politiikka on siitä ikävä laji, että menetettyä uskottavuutta on melko mahdotonta saada takaisin. Mutta kun vaaleihin on vielä runsaasti aikaa, niin voihan olla, että uskottavuus palautuu. Se tosin edellyttää sitä, ettei enää söhellä ja että saa jäljellä olevalla kaudella jotain valtiomiesmäistä aikaiseksi.

Asiaa voi katsoa myös puolueen silmin. Koska pääministeri on osoittautunut puolueen kontrolloin ulkopuolella risteileväksi medianeutroniohjukseksi, hän on puolueelle riski. Jopa sen kokoinen, että se saattaa suistaa puolueen seuraavissa vaaleissa oppositioon. Ja kuten tunnettua, oppositiosta on työlästä edistää minkään puolueen tavoitteita.

Siksi, jos pääministeri ajattelisi oman puolueensa etua, hän eroaisi. Median haavoittama mies on laillista saalista medialle. Ja kun politiikka on myös mediapeliä, haavoittuneena sen menestyksellinen hoitaminen on hankalaa. Mitä tahansa pääministeri esittää, se voidaan mediassa kertoa ”postimaisilla” kommenteilla höystettynä.

Jos pääministeri ei halua erota, niin se on suurin joululahja minkä hänen puolueensa voi oppositiolle antaa. Harvoin oppositiopolitiikan harjoittamiseen riittää se, että ei tee mitään. Nyt riittää että odottaa pääministerin seuraavaa kompurointia. Joka on pomminvarmasti tulossa, kun katsoo pääministerin tähän astista kohellusta.

Petteri Orpon pitäisi ymmärtää olla hiljaa, kyllä media pitää riittävää meteliä. Välikysymyksen sijasta Orpon olisi kannattanut teettää analyysi Postin tapahtumista ja jakaa se medialle tipoittain. Sillä tavalla Rinteen Postigate jatkuisi kuukausitolkulla ja johtaisi lopulta Rinteen eroamiseen.

Vai pelkääkö Orpo, että Rinteen seuraajaksi tule uusi Antti? Antti Lindtman.

Yhteenvetona voin todeta. Onko pääministeri sitten tehnyt jotain sellaista, jonka johdosta hänen on pakko erota? Käsitykseni mukaan ei ole. Onko hän puolueelleen rasite? Käsitykseni mukaan on.Postigate

Valtiomiehiä ja sitten niitä muita

Joskus ammoin, siis Kekkosen aikoina, tavattiin sanoa, että Suomella on käynyt herraonni. Minnehän sekin on kadonnut?

Herraonnea voidaan mitata vaikkapa sillä, onko ministerillä päällimmäisenä kansakunnan etu, omaan puoleen etu vai ainoastaan oma henkilökohtainen etu. Niitä ministereitä, joilla kansankunnan etu oli virassa etusijalla, kutsutaan jälkikäteen valtiomiehiksi.

Jos pääministerillä on riittävä itsetunto, hän ajaa kansakunnan etua, vaikka se takaisikin suosion vasta jälkeenpäin. Mutta niinhän se on, itsensä kanssa tasapainossa oleva ihminen ei tarvitse selkään taputtelijoita ja takapuolen nuolijoita. Hänelle riittää, jos urakan jälkeen sanotaan, että sai hyvää aikaan.

Sitten on niitä, joiden itsetunto tarvitsee koko ajan pönkitystä. Joille on tärkeintä se, että heitä kehutaan koko ajan matkan varrella. Sellaiset ministerit saattavat sanoa, jos ovat päässet vaikkapa vain valtionyhtiöitä ohjaamaan, että kyllähän valtionyhtiö tottelee, jos ministeri käskee. Ja sitten seuraavalla viikolla sanovat, ettei ministeri voi puuttua asiaan, koska kyseessä on yhtiön asiat.

Tai voi sitä käydä niinkin, että pääministeri tokaisee eduskunnan pöntöstä, että hänen hallituksensa lopettaa Suomessa yhdistymisen vapauden. Niin että hallitus päättää tästedes, mihin yhdistykseen kansalainen saa kuulua. Sellaisia sammakoita päästelee vain mies, jolle oma minä on kaiken muun yläpuolella.

Demareiden suurin ongelma onkin nykyään pelon ilmapiiri. Jos olet erimieltä pääministerin kanssa, joudut henkiseen Siperiaan. Se on johtanut siihen, että muutkin puolueen ministerit kuin vain pääministeri, poukkoilevat toinen toistaan innokkaammin munaamaan itsensä julkisuudessa miellyttääkseen puoluetovereitaan pelkäävää pääministeriä.

Postin lakko on jo tähän mennessä Suomen poliittisen lakkohistorian suurin farssi. Liike-elämän ja työehtosopimusten lainalaisuuksista tietämättömät ministerit antavat kilvan lausuntoja asioista, joihin eivät ole viitsineet perehtyä.

Koomista on se, että nuo hölösuut edustavat työväenpuoluetta. Koomista siksi, että he sabotoivat lausunnoillaan neuvotteluja ja aikaansaavat vain sen, että jäljellä olevalla hallituskaudella Posti tulee irtisanomaan enemmän henkilöstöä, kuin mitä se irtisanoi edellisen porvarihallituksen koko hallituskaudella.

Eikä siinäkään ole isompaa valtiomiesmäisyyttä, että ammattiyhdistyksille tehdään tiettäväksi se, ettei valtakunnansovittelijan toimistossa kannata edes käydä. Hallitus tulee joka ikiseen tulevaan riitaan nimittämään omat itämaan tietäjät.

Mutta niinhän se on, kun on joutumassa oman hölmöilynsä johdosta naurunalaiseksi, isänmaan etu saa väistyä oman edun tieltä.

Miksei hallitukseen valita enää valtiomiehiä, vaan sinne valitaan kaiken maailman rinteitä ja naakkoja?

Poliitikkojen maaorjat

Ihminen voi kuulemma saada kyllikseen kaikista muista nautinnoista, paitsi vallasta. Sen väitetään olevan sellainen nautintoaine, ettei sitä koskaan saa tarpeeksi, kun makuun on päässyt. Siksi kai sitä niin kovalla innolla tavoitellaan.

Valtaa on kahta lajia, joista toinen on harmiton ja hyvälaatuinen. Eli valta ja vapaus päättää itse omista asioistaan. Kunhan ottaa omaa valtaansa toteuttaessaan huomioon muut ihmiset. Ettei isommin aiheuta muille vahinkoa eikä harmistusta sillä itsenäisyydellään. Sitä en pidä kuitenkaan vahingollisena, jos joku ottaa siitä itseensä, että naapuri tulee omillaan toimeen.

Poliitikot hamuavat sitä toista valtaa, eli valtaa päättää muiden ihmisten asioista. Jos tyytyisivät siihen, sen voisi vielä sietää. Mutta kun niillä on vimmattu halu päättää myös muiden ihmisten rahoista. Siis myös niistä rahoista, joita eivät vie ihmisiltä verottamalla omaan käyttöönsä.

Itsenäiset, omillaan toimeentulevat vapaat ihmiset tulisivat toimeen huomattavasti kevyemmällä politikoinnilla, kuin mitä maassamme nykypäivinä harrastetaan. Mutta kun se valta on noussut nesteen lailla poliitikkojen päähän, niin heidän pitää valtanarkkareina puuttua koko ajan isommin ja isommin ihmisten eloon ja ottaa itselleen vuosi vuodelta suurempi ja suurempi osa työssäkäyvien ihmisten palkasta. Puolueista riippumatta kaikkien poliitikkojen tavoitteena onkin se, että Suomen kansasta mahdollisimman suuri osa on poliitikkoisäntein maaorjia.

Kansan orjuuttamiseksi poliitikot ovat keksineet oivan ikiliikkujan. Nostetaan välillisillä veroilla asumisen ja elämisen hinta niin korkealle, ettei maassa voi elää ja asua ilman poliitikkojen armopaloja. Jos ette usko, niin poliitikkojen armopaloina asumistukea saa tällä hetkellä jo liki 900 000 kansalaista. Kun tuohon mätetään päälle opintotuella elävät liki 300 000 nuorta, niin noin neljäsosa kansasta on saatu maaorjiksi.

Poliitikot suunnittelevat koko ajan lisää veronkorotuksia. Seuraavaksi varmaan korotetaan polttoaineiden verotusta sellaiselle tasolle, ettei pienituloisilla enää ole varaa käydä kylillä kaupassa haja-asutusalueilla. Kun verot ovat tapissa, poliitikot keksivät haja-asutustuen. Sillä tavalla saadaan haja-asutusalueiden asukkaat riippuvaisiksi poliitikkojen ”hyvästä tahdosta”.  Niin tehdään viimeisestäkin itsellisestä talonpojasta nöyrä maaorja.

Totta kai poliitikot tietävät, että huumeisiin orjuuttaminen on aloitettava mahdollisimman nuorena Ja siinä poliitikot ovat onnistuneet. Nuoriso totutetaan tukihuumeisiin jo ennen täysikäisyyttä. Suomessa on jo 300 000 opintotukihuumenuorta, jotka on helppo koukuttaa iän karttuessa käyttämään vahvempia tukihuumeita.

Kansa ei tukihuumehöyryissään ymmärrä, että poliitikot ensin ottavat heiltä ne rahat, joilla sitten tarjoavat niitä tukihuumeita. Eikä sekään riitä. Nykyään poliitikot tarjoavat tukihuumeita kansalle velkarahalla, eli rahoilla, jotka poliitikot ottavat tulevaisuudessa meidän lapsiltamme. Mahtavat mafian kummisedät olla kateellisia?

Tumpelon kyläntyömarkkinat

Tumpelon kylässä koitti taas se aika, jolloin ryhdyttiin neuvottelemaan palkkasopimuksista. Kotvan kyräilyn jälkeen pään avaajaksi ajautui kylän kenkätehdas. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen kenkätehtaan työntekijät saivat tulokseksi itselleen viiden prosentin palkankorotuksen.

Koska kenkätehtaalla ei ollut kummoisestikaan automaatioita, palkkakustannukset valuivat kenkien hintoihin. jotka nousivat sillä samalla viidellä prosentilla, kun huomioon otettiin myös kalliimpien kenkien arvonlisävero.

Seuraavaksi neuvotteluvuoroon tulivat Tumpelon kunnan työntekijät. Jotka oikeutetusti lähtivät vaatimaan kahdeksan prosentin korotuksia. Sen heille oli laskenut kuntaliiton kamreeri, joka todisti virkailijoille, että kenkien hinnankorotuksen kompensoimiseksi heidän pitää saada kahdeksan prosenttia, jotta voisivat nettolapalkallaan ostaa edelleen yhtä paljon kenkiä, kuin aikaisemmin.

Koska kukaan ei omista kuntaa, palkankorotuksiin suostuttiin. Se tietenkin johti kunnallisveron korotukseen, sillä millä muulla rahalla kunnan virkamiesten korotetut palkat voitiin maksaa? Joka johti siihen, että Tumpelon sahan työntekijät vaativat kymmenen prosentin palkankorotuksia, jotta heidän ostovoimansa säilyisi ennallaan kunnan virkamiehiin verrattuna.

Tiedoksi kaikille, ettei Tumpelo nimistä kylää löydy Suomesta. Mutta tarinan opetus on sovellettavissa erääseen pohjoiseen maahan. Julkisen sektorin palkankorotukset johtavat verojen korotuksiin ja ne pienentävä yksityisen sektorin palkansaajien ostovoimaa. Jotta ostovoima säilyisi ennallaan yksityisellä sektorilla pitäisi palkankorotukset olla tasan sen verran kookkaampia kuin julkisella sektorilla, että korotusten ostovoima olisi sama, mitä neuvottelijat uskovat neuvotteluissa saavansa.

Koska Suomessa ei ammattiyhdistyksillä ole minkäänlaista keskinäistä solidaarisuutta, olisi järkevintä, että palkkakierrokset avaisi julkinen sektori. Silloin yksityisen sektorin työntekijät tietäisivät tulevat veronkorotukset ennen neuvotteluja ja voisivat ottaa ne huomioon palkkavaatimuksissaan. Mutta sellaista järkeä ei tietenkään löydy SAK:sta. Ei, sillä jäsenistön enemmistö on julkisen sektorin palveluksessa. Tai siis työssäkäyvistä jäsenistä. Yleisin ammattinimike kun SAK:ssa on eläkeläinen ja toiseksi yleisin on työtön. Että sellainen ”ammattiyhdistys” meillä neuvottelee kansakunnan kilpailukyvystä.

Jos julkinen sektori ei suostu avaajaksi, sekin voisi auttaa, että VVM laskee ennen yhdenkään liiton neuvotteluja veronkorotusvaikutukset eri kokoisille julkisen sektorin palkankorotuksille. Siinä sitä olisi solidaarisuutta nieltäväksi niille vientialoille, joiden työntekijöiden verorahoilla julkiselle sektorille luvataan suuremmat palkankorotukset, kuin mitä heille luvataan.