Varakkaat kiittävät Rinnettä

SOTE uudistus on hallitusneuvottelijoiden mukaan viittä vaille valmis. Toisin sanoen se on alkutekijöissään. Tai ei nyt ihan, sen sijaan että tavoitteena olisi, että saadaan säästöjä, uusi tavoite on, että saadaan lisää virkamiehiä. Jos kaikki muu jätetään ennalleen, mutta lisätään soppaan yksi hallintokerros, niin ei siinä säästöjä synny, pikemminkin päinvastoin, siinä syntyy uusia turhia virkoja.

Kokoomuksen, tai ainakin Kokoomusta äänestävien uskoisi olevan tyytyväisiä. Puolueen tyhmyyksissään ajama yksityistäminen poistettiin suunnitelmista. Se tarkoittaa sitä, ettei yksityiseen palvelun pariin päästetä pienituloisia tukkimaan palveluita. Johon Kokoomuksen malli olisi johtanut, koska heille olisi jaettu palveluseteleitä verovaroin. Ja sehän olisi johtanut siihen, että terveyskeskuksien jonot olisivat siirtyneet yksityisille lääkäriasemille. Nyt kun demarit aikovat tukkia pienituloisilta nopeimman reitin lääkäripalveluihin, luulisi kaikkien olevan tyytyväisiä, paitsi pienituloisten. Mutta mitä niistä, ovat tottuneet jonottamaan.

Voidaan tietenkin miettiä, oliko maakuntamalli viisas veto demareilta. Ei kannatta, oli se. Antamalla Kepulle maakunnat, se suostuu kaikkiin demareiden vaatimuksiin tästä hallituskauden loppuun. Vai arveletteko Kepun kävelevän ulos hallitusneuvotteluista ja ilmoittavan kannattajilleen, että olisi saatu maakuntamalli, mutta sianlannan tuotantotuen määrästä ei pääsy sopimukseen. (sianlanta=biokaasulla tuotettu energia)

Kaikissa julkisen sektorin tehostamisen projekteissa on sama pyrstö-tai-nokka-tervassa ongelma. Tavoite on ylevä ja jalo silloin kun projektia käynnistetään. Joskus löydetään jopa poliittinen yhteisymmärrys sen tavoitteista. Mutta sitten alkaa arki. Eli melko usein käytännön asiat joudutaan delegoimaan virkamiehille, jotka ovat asiantuntijoita siinä, miten asiat todellisuudessa tehdään. Loppu on arvattavissa. Maailmasta ei taida löytyä yhtään virkamiestä, joka päätyisi siihen lopputulokseen, että asioita hoidetaan nykyään tehottomasti ja virkamiesten lukumäärää voidaan huoletta vähentää. Yleensä lopputuloksena onkin se, että tarvitaan lisää päällikkötason virkamiehiä hoitamaan asioita samalla tavalla, kuin millä niitä on hoidettu ikiajat.

Vihreät myivät esikoisoikeutensa halvemmalla kuin Esau. Heille riitti translaki. Eli se, että jokainen saa aina aamulla päättää, mitä sukupuolta haluaa olla. Ei siinä hiiliveron takia kävellä ulos Säätytalolta, kun on saatu niin iso myönnytys. Kun leppäkertuille luvataan vielä helvetin iso lossi johonkin saareen, loput hallitusohjelmasta voidaan ottaa suoraan Demareiden vaaliohjelmasta.

 

Järkevin hallitusohjelmasta neuvotteleva on Li Andersson. Joka oli hetken sitä mieltä, ettei Stora-Enson osakkeita kannata myydä, koska ne tuottavat osinkoina enemmän (5%), kuin mitä valtio joutuu maksamaan korkoa (1%) lainoistaan. Mutta hänet jyrättiin hiljaiseksi. Ei näissä neuvotteluissa saa järkeviä puhua.

Saisimmepa työväenpääministerin

Jotkut poliitikot luulevat, että onni koittaa rahaa jakamalla. Tylsempi vaihtoehto on reaalimaaliman tarjoama, eli se, että onni koittaa työtä tekemällä. Kun ilmaista jako-onnea tarjotaan enemmän, kuin mihin kansankunnan työtunnit oikeuttavat, niin kyllähän siinä valtio silloin velkaantuu.

Koska tällä hetkellä on tilanne jo ajautunut niin kaoottiseksi, että kahdella prosentilla kotitalouksista maksatetaan kaksikymmentä prosenttia tuloveroista, on selvää, että Mauno Koiviston (sd) sanojen mukaan, jotain tarttis tehrä. Kannattaa huomata, että Koivisto ei todellakaan sanonut, että jotain tarttis jaella. Yksinkertaisesti se tarkoittaa sitä, että yhä useamman suomalaisen pitää tehdä töitä ja yhä harvempi voi jatkossa elää työssäkäyvien siivellä. Kyllä jokainen täysipäinen ymmärtää, että työssäkäyvien verokuormaa ei voida enää kasvattaa.

Kun yrityksen perustamiseen tarvitaan rahaa, niin sekin luulisi olevan kaikkien ymmärryksen rajoissa, ettei uusia työpaikkoja synny, ellei jonnekin ensin keräänny pääomaa, jolla yrityksen pystyy perustamaan. Eli jos halutaan Suomeen uusia yrityksiä ja uusia työpaikkoja, niin sekin puhuu sen puolesta, ettei työn verotusta voida enää kiristää.

Poliitikot ovat kuitenkin yksinkertaisia yhden asian tolloja, puolueesta riippumatta. He luulevat, että työttömyyttä pitää hoitaa hoitamalla työttömiä. Vaan kun ei pidä. Työttömyyttä pitää hoitaa niin, että maahan syntyy uusia yrityksiä, jotka tarvitsevat uusia työntekijäitä. Eikä sekään ole pahaksi, että jo olemassa olevat yritykset menestyvät ja kasvavat sellaisella vauhdilla, että ryhtyvät palkkaamaan lisää henkilökuntaa. Jos kaikki työttömien hoivaamiseen käytettävät rahat käytetäisiinkin parin seuraavan vuoden aikana yhteisöveron alentamiseen, niin voi olla, että työpaikkoja syntyisi reippaammin kuin nykyisin. Ei kai kenenkään ole vaikeaa ymmärtää sitä, että työttömyys laskee nopeammin, jos työmarkkinoilla on imua, kuin niin että työttömyyskortistossa on työntöä.

Semantiikallakin voisi olla osansa poliitikkojen ajatusmaailman selkeyttämisessä. Jospa tästä lähtien kutsuisimme työnantajia työnostajiksi, niin ymmärtäisivät Arkadianmäellä mistä on kysymys. Nimittäin siitä, että yritys ostaa vain sellaista työpanosta, johon sillä on tarvetta ja joka on sille kannattavaa. Ei yritys mitään muutakaan osta, jos se ei sitä tarvitse. Eikä osta vaikka tarvitisi, jos ei sillä ole siihen varaa. Eli vain menestyvät yritykset ostavat lisää työpanoksia, jos sellaisia on saatavilla kannattavalla hinnalla.

Olemme kuitenkin rakentaneet sellaisen menorakenteen yhteiskuntaamme, että työn ostajan täytyy maksaa työpanoksesta nelinkertainen hinta siihen verrattuna, millä nettohinnalla työntekijä työtään myy. Toisella tavalla kerrottuna, poliitikot ovat määränneet työn myynnille 300 prosentin ”arvonlisäveron”. Eipä siis isokaan ihme, ettei kauppa käy työmarkkinoilla.

Todellisia voittajia ovat siis ne kaikki siivellä eläjät, jotka vetävät duunarin palkasta sen kolmesataa prosenttia. Kunpa joskus saisimme maahamme työväenpuolueeseen kuuluvan pääministerin, joka korjaa tuon epäkohdan. Sitä odotellessa, työttömyys ei isommin lähde laskuun, koska Suomeen ei kannata paljon yrityksiä perustaa siipiveikkoja ruokkimaan.

Pikavippi-Antti

Pikavippi-Antti on kasaamassa pikavippi-hallitusta, jonka talouspolitiikka perustuu siihen, ettei mistään tarvitse säästää ja että kaikille on rahaa jaettavana. Loistava idea, paitsi että rahaa ei ole, mutta velkaa on, reilut sata miljardia euroa.

Jotkut idiootit luulevat, ettei valtion velkoja tarvitse koskaan maksaa takaisin. Vaan kun täytyy. Jokaisella valtion ottamalla lainalla on tarkka päivämäärä, jolloin se erääntyy maksettavaksi. Jos ei ole rahaa eräpäivänä, silloin pitää ottaa uutta velka edellisen maksamiseksi. Kansalaisen, joka on sellaisessa kierteessä, sanotaan olevan pikavippi-kierteessä. Siinä karusellissa ollaan jokaisella uusimiskierroksella aina vain pahemmin lainanantajien armoilla ja joudutaan ottamaan uutta lainaa huonommilla ja huonommilla ehdoilla. Persaukisten neuvotteluasema kun on yleensä kovin heikko.

Ennusteiden mukaan työikäinen väestö vähenee Suomessa seuraavan runsaan kymmenen vuoden aikana kahdellasadalla tuhannella. Eli puheet siitä, että tilanne helpottuu, jos saadaan työllisyysaste nousemaan prosentilla parilla, on höpön löpöä. Totta kai se nousee, vaikka töissä kävisi vähemmän ihmisiä kuin ennen, koska prosentit lasketaan siitä pienenevästä joukosta. Mutta ei siinä enempää verotuloja kerry, koska niitä verotettavia on yksinkertaisesti vähemmän.

Oikea tapa laskea valtion velka kansalaista kohden onkin laskea se todellista maksajaa kohden. Eli jakaa velka yksityisellä sektorilla töissä olevien lukumäärällä. Ei velaksi elävän valtion palkkalistoilla olevat henkilöt pysty velkaa maksamaan, koska heidän palkkansa maksetaan niillä velaksi otetuilla euroilla. Kun sen laskee oikein, velan määrä maksajaa kohden kasvaa ilman uuttakin velkaa yli kymmenellä prosentilla seuraavien vuosien aikana.

En ymmärrä, miksi Pikavippi-Antti vihaa Suomen nuorisoa niin paljon, että hän kehtaa ylpeillä sillä, ettei hän aio pienentää eurollakaan heidän maksettavakseen tulevaa velkataakkaa. Uhoaa sen sijaan lisäävänsä taakkaa miljarditolkulla? Valtion velka on vain tulevaisuuteen siirrettyä verotusta. Nykyisellä tasolla olemme käyttäneet etukäteen jo kaikki muutaman seuraavan vuoden verotulot (toisella tavalla ilmaisten käytimme viime vuonna jo vuoden 2031 kaikki palkka- ja pääomatuloverot). Tulevan pikavippi-hallituksen kauden päättyessä olemme varmaan käyttäneet jo kaikki vuoden 2040 verot. Eli onneksi olkoon kaikki Suomen nuoret. Nykikää siitä valoisa tulevaisuudenkuva itsellenne.

Vielä karmeamman kuvan tilanteesta saa, jos viitsii ottaa selville, kuinka monta tuhatta verovaroin hyvin koulutettua nuorta muuttaa vuosittain valmistuttuaan pois Suomesta. Heitä ei siitä voi syyttää, sillä Pika-Vippi Antti haluaa estää heitä perustamasta Suomeen yrityksiä tai edes saamaan joltain yritykseltä käteensä verojen jälkeen eurooppalaisittain kilpailukykyistä palkkaa.

Tärkeintä ei ole se mitä tehdään, vaan se miltä tekeminen näyttää. Kun pääministeri on puolueesta, jonka arvostettu jäsen on sitä mieltä, että yrittäjät ovat kansakunnan syöpäläisiä, ei nuoria voi moittia siitä, että muuttavat pois sinne, missä yrittämistä arvostetaan. Tulevan pääministerinkin luulisi olevan tyytyväinen siihen, että nuoret lähtevät terävämmästä päästä. Jäähän tänne silloin suhteellisesti enemmän niitä pääministerin oman puolueen kannattajia siihen syöpäläisjahtiin.

 

 

 

 

 

 

 

Holtiton talonpito

Kun suvussani on vielä sen verran lähellä tuo maanviljelys, muutaman hyvän tilanpidon ohje on jäänyt lapsena kuulluista tarinoista mieleen. Vaikkapa se, että tila jätetään aina perillisille paremmassa kunnossa, kuin missä sen itse sai. Koska ohjeet ovat ajalta, jolloin tukia ei ollut, talonpidossa piti myös varautua siihen, että seuraava vuosi voi olla katovuosi. Eli säästöön piti laittaa sekä perunoita, siemeniä että rahaa, ettei joudu naapureilta kerjäämään. Sekin oli selvää, ettei maata myydä. Ei, koska maa oli tilan tuotantoväline. Torpan kohdalla tärkein sääntö oli, että katto pidetään kunnossa ja seinät maalataan ennen kuin edellinen maalikerros on päässyt rapisemaan niin paljon, ettei se enää anna suojaa.

Jos katsoo, miten pari viimeistä hallitustemme on yhteistä tilaamme pitänyt, niin eipä ole mennyt noiden ohjeiden mukaan. Kerta toisensa jälkeen tila on jätetty perillisille huonommassa kunnossa, kuin missä kulloinenkin hallitus sen sai. Säästöön ei ole vuosikymmeniin jäänyt mitään, viljan sijasta on kasvatettu velkaa. Katto vuotaa, seinistä ovat maalit rapisseet ja navettapolku on niin kuoppainen, ettei siinä kukaan pysty kunnolla edes maitokärryjä työntämään.

Velaksi elämistä voidaan toki jatkaa vielä jonkin aikaa. Mutta jonain päivänä sille tulee loppu. Se loppu tulee silloin, kun kansainväliset sijoittajat laskevat, ettei kansakunnan veronmaksukyky tai halu enää riitä velkojen vakuudeksi. Kun se päivä koittaa, kannattaa kaivaa pettuleivän resepti isoäidin jäämistöstä. Nimittäin silloin leikataan ja isosti. Ensinnäkään emme saa enää uutta lainaa, jolloin budjettia on leikattava sen verran pienemmäksi. Emme myöskään pysty uusimaan vanhoja lainoja, ne menevät eräpäivänä maksuun. Nykyisellä kuormalla se tarkoittaa noin kymmenen miljardin lisäleikkausta menoihin.

Ymmärrän, että politiikkaa pitää tehdä lyhytnäköisesti. Mutta toivoisin poliitikkojen ymmärtävän, että tilaa pitää hoitaa pitkäjänteisesti. Politiikan kannalta on tärkeää kertoa, ketkä saavat lisää ensi ja seuraavana vuonna. Vaikka saisivat sen velkarahalla. Kansantalouden kannalta sen sijaan on elintärkeää kertoa nuorille, että olemme rakentamassa yhteiskuntaa, jossa ahkeruutta ja yrittämistä palkitaan.

Jos hallitusohjelman viesti on se, että tulevaisuudessa halutaan tasata tuloja ahkeran ja laiskan välillä vielä ankarammin kuin tänään, kumpien luulette jäävän Suomeen? Ahkerien vai laiskojen? Ellemme pysty viestimään nuorillemme sitä, että pätevä ja ahkera voi Suomessa tienata saman verran nettona kuin muualla Euroopassa, eipä paljon kannata panostaa koulutukseen. Eihän siinä kai ole mitään järkeä, että koulutamme osaajia muihin maihin?

Tämän päivän nuoret maksavat huomisen verot ja velkojen korot. Hallitusohjelman tärkein viesti pitääkin olla suunnattu heille. Ja sen viestin on oltava: Suomi arvostaa päteviä, osaavia ja ahkeria nuoria, eikä pakota heitä elättämään laiskoja ja osaamattomia sen kummemmin, kuin muutkaan Euroopan maat.

 

 

 

Säädytön murhenäytelmä

Hakaniemen työväenteatteri on vuokrannut Säätytalon ja esittää siellä ilmiöpohjaista näytelmää Säädytön Murhenäytelmä. Käsikirjoituksen on laatinut Jarkko Eloranta ja ohjauksesta vastaa Ann Selin. Lajityypillisesti näytelmä asettuu jonnekin kolmion tragedia, improvisaatio, puskakomedia sisälle. Erikoista näytelmässä on, että ennen ensi-iltaa olevissa harjoituksissa on kolmekymmentä ammattikuiskaajaa. Heidät on kerätty työväenteatteria lähellä olevista konsulttitoimistoista. Jotkut harjoituksia seuranneet jopa väittävät, että kuiskaajat korjaavat koko ajan myös käsikirjoitusta mieleisekseen. Toinen erikoisuus on se, että näytelmää mainostetaan maksuttomana, vaikka se taitaa olla Suomen teatterihistorian kalleimman harrastajateatterin esitys.

Roolitus on ilmeisesti tehty äänestämällä. Isännän rooliin on valittu Antti Rinne, maatalouslomittajaksi Juha Sipilä, puskakomedian pakolliseen kaupunkilaisneidon rooliin Li Andersson, sekatavarakauppiaaksi Anna-Maja Henriksson ja metsänvartijaksi Pekka Haavisto. Ensi-ilta on suunniteltu juhannusta edeltävälle viikolle, mutta harjoituksia pääsee seuraamaan jo sitä ennen Yleisradion välittämänä joka ilta. Lippuja näytelmään ei myydä, vaan kulut peritään kansalaisilta riippumatta siitä haluavatko he nähdä koko näytelmää.

Tarina on yksinkertainen. Kurkihirttä myöten velkaiseen taloon tulee uusi isäntä. Hän haluaa jatkaa samaa tuhlailevaa elämää, joka johti tilan velkaantumiseen. Heti ensimmäisen kohtauksen alussa katsojille tehdään selväksi, ettei isäntä edes hetkeä harkitse sellaista vaihtoehtoa, että tilalla ryhdyttäisiin tekemään ahkerammin töitä. Tai töitä yleensäkään. Isäntä on sitä mieltä, että miksi ryhtyä ahkeroimaan, koska kylällä on jo taloja, joissa ahkeroidaan. Isännän mielestä on oikeudenmukaista, että hän käy tarvittaessa nappaamassa lampaan tai kaksi itselleen teurastettavaksi. Tai voisihan sitä ottaa joskus lehmänkin. Maitoakin saisi naapurien lehmistä, jos joku vain viitsisi lypsää sen valmiiksi kannuun.

Metsänvartija Haavisto vartioi metsiä niin tarmokkaasti, että talosta loppuvat polttopuut. Mutta isäntä ei huolestu. Viimeksi kun hän käveli kylän raitilla Niemisen talon ohi, siellä oli mottikaupalla kuivia koivuhalkoja siistissä pinossa. Ei Nieminen varmaan niin paljon polta halkoja ensi talvena, joten sieltä Haavisto voi hakea polttopuita, sitten kun talvi koittaa.

Koska kaupunkilaisneito Li on vegaani, isäntä tarvitsee myös viljaa. Mutta kun jäi itseltä toissa vuonna kylvämättä ja viime talvena syötiin viimeisetkin siemenviljat, milläs sitä mitään kylvät. Mutta ei hätää. Naapurit varmaan kylvävät. Ja korjaavat kesän lopulla kylvämänsä sadon. Joten jos syksyyn asti sinnittelee, naapurin viljalaarista saadaan Lille huttua. Tai voihan sitä käydä hakemassa vähän niistä siemenviljoistakin jo ennen syksyä. Mitä ne niin isoilla sadoilla tekevät? Tulevat varmaan toimeen pienemmälläkin.

Näytelmän on kirjoitettu kuulemma kaksi vaihtoehtoista loppua. Ensimmäinen on suoraa seurausta isännän toimista, eli kaikki muutkin isännät lopettavat työnteon ja ryhtyvät elämään toisten siivellä. Toinen loppu on sellainen, että neljän vuoden kuluttua taloon tulee uusi isäntä, joka arvostaa työntekoa.

 

 

 

 

Jako kahteenkymmeneen

Kovin usein asioista uutisoidaan, että niiden kohdalla on tapahtumassa jako kahteen. Johtuu varmankin siitä, että kaksi taitaa olla suurin luku, jonka toimittajat hahmottavat. Todellisuudessa ei maailma, eikä Suomi, ole jakautumassa kahteen. Eikä moni muukaan asia.

Jos katsotaan mitä eurooppalaisessa politiikassa on tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana, kahtiajakautumisen sijasta pitäisi puhua pirstoutumisesta. Useiden maiden parlamenteissa on tänään enemmän puolueita, kuin aikaisemmin. Toinen trendi on, että niissä istuu entistä useampia puolueita, joiden äänisaalis on vaaleissa yli kymmenen prosenttia. Politiikka ei siis ole jakautumassa kahtia, vaan hajoamassa pirstaleiksi. Ranskassa on kuusitoista puoluetta, Italiassa ja Hollannissa kolmetoista, Sveitsissä kaksitoista ja Englannissakin yhdeksän. Että aika monta puoluetta pitää niputtaa yhteen, ennen kuin voi puhua kahtia jakautumisesta.

Jokainen voi tykönään miettiä, mikä tähän on johtanut? Itse selitän asiaa kolmella tavalla. Ensinnäkin sillä, ettei missään Euroopan maassa pystytä enää jakamaan kansaa poliittisesti kahteen leiriin. Joka oli vielä viisikymmentäluvulla jotenkuten mahdollista linjalla vasemmisto-oikeisto. Toiseksi sillä, että sosiaalinen media on tehnyt ryhmäytymisen helpommaksi, joka lisää yhden asian liikkeiden menestysmahdollisuuksia. Kolmanneksi sillä, ettei ole mitään yksittäistä isoa aatetta, jonka joku ryhmittymä voisi omia itselleen. Esimerkkinä vaikka ilmastonmuutos. Se on kaikkien puolueiden asialistalla ja siksi se ei ole yhdenkään puolueen yksinoikeutta nauttiva keppihevonen.

Toinen mielenkiintoinen asia on tarkastella tulevia EU- vaaleja. Arvelen, että media yrittää meillä tehdä niistäkin ”ympäristövaalit”. Ja voi se Suomessa onnistuakin, koska elelemme Euroopan äärilaidalla raudanlujan kielimuurin suojassa. Mutta jos katsoo, mitä mieltä muut eurooppalaiset ovat siitä, mitkä ovat vaalien tärkeimmät aiheet, voi yllättyä. Euroopan laajuisen gallupin perusteella tärkein vaaliteema on maahanmuutto. Toiseksi tärkein on terrorismin torjunta ja kolmanneksi tärkein Euroopan talouden kehittyminen. Ilmastonmuutos on vasta sijalla seitsemän ja muut ympäristöasiat sijalla kymmenen.

Kun eurovaalikampanjat lähtevät meillä käyntiin, kannattaa siis vertailla kotimaisten puolueiden ja ehdokkaiden teemoja niihin, joista Euroopassa puhutaan. Ettei taas käy niin, että lähetämme Brysseliin ehdokkaita, jotka eivät ole kiinnostuneita niistä asioista, joista eurooppalaisten enemmistö haluaa siellä päätettävän. Mielenkiinoista on myös verrata Europarlamentin eri ryhmien vaaliteemoja niihin vaaliteemoihin, joita noihin ryhmiin kuuluvien suomalaisten puolueiden ehdokkaat esittelevät.

Odotan jännityksellä sitä, moniko Keskustan ehdokas muistaa tupailloissa mainita, että hän on ehdolla Brysselin ALDE ryhmään, jonka yksi isoista vaaliteemoista on maataloustukien leikkaaminen. Entä kertovatko Kokoomuksen ehdokkaat Nuorkauppakamareiden klubi-illoissa, että he kuuluvat EPP ryhmään, joka taas haluaa kasvattaa maataloustukia?

Mistä niitä euroja oikein tulee?

Joko poliitikot eivät ymmärrä mitään matematiikasta, tai sitten he uskovat, etteivät äänestäjät osaa matematiikkaa. Siihen en haluaisi uskoa, että he tahallaan yrittävät harhauttaa kansalaisia. Silti, niinkään selvään asiaan, kuin harhaanjohtamiseen aina silloin kun kyseessä on verotus, ei yksikään toimittaja viitsi tai osaa puuttua.

Kun poliitikko puhuu verotuksesta, hän puhuu aina vain valtion tuloverotuksesta. Joka on ällistyttävää, sillä ansiotuloista kertyy valtiolle veroina vain vajaa seitsemän miljardia. Toinen poliittinen verotuksen vakiovalhe on yritysverotus. Siitä kertyy valtiolle vajaa kuusi miljardia, joten aika rajuja korotuksia pitää suunnitella, jos sieltä aiotaan kairata lisää miljardeja. Kansalaisia rokotetaan arvonlisäverolla yli 21 miljardilla, kunnallisveroina liki 19 miljardilla ja erilaisilla valmisteveroilla 12 miljardia (kukaan ei osaa edes sanoa, mistä kaikista tuotteista Suomessa joutuu maksamaan valmisteveroa). Jos verotukseen halutaan todellisia muutoksia, eikö kannattaisi lähteä urakkaan noista isoimmista eristä?

Antti Rinne on allapäin siksi, että Sipilän hallitus suosi hänen mielestään verotuksessa yrityksiä. Tosiasiassa yritysten maksamat verot lisääntyivät Sipilän hallituksen aikana kahdeksan prosentin vuosivauhdilla. Kannattaisiko Rinteenkin hallituksen ”suosia” yrityksiä, jotta saataisiin seuraavat neljä vuottakin vuosi vuodelta enemmän rahaa valtion kassaan? Eikä Rinteen väite hyvätuloisten suosimisestakaan kestä päivänvaloa. Tai miten sen nyt ottaa. Voihan se jonkun ihmisen aivoissa olla suosimista, että panee kaksi prosenttia kotitalouksista maksamaan kaksikymmentä prosenttia kotitalouksien veroista. Toivottavasti Rinteen hallitus ei jatka Sipilän tapaan hyvätuloisten ”suosimista”. Moni hyvätuloinen on sitä mieltä, että hän selviäisi hieman kevyemmälläkin ”suosimisella”. Vai onko Rinteeltä mennyt sanat suosiminen ja suomiminen sekaisin keskenään?

Poliitikot rakastavat myös kansalaisten verottamista kauniilta kuulostavilla veroilla. ”Energiaverotuksella” kerätään tänä vuonna kolme kertaa isompi summa, kuin vuonna 1990. Sekin sattuu eniten pienituloisiin. Suomessa kun ei pysty elämään ilman energiaa. Torppa kylmenee ja yli puolet vuodesta on niin pimeää, että ilman valoa kolhii jalkansa huonekaluihin. Energian verottaminen onkin valtiolle tänä vuonna yhtä tuottoisaa, kuin työn verottaminen.

Myös kiinteistöveroa korotetaan lähes joka vuosi. Se näkyy välittömästi asumisen kustannuksissa ja tietenkin myös asuntojen vuokrissa. Eli silläkin tavalla poliitikot haluavat nostaa elämisen kustannuksia. Ja taas isku on suhteellisesti sitä kovempi, mitä pienemmät tulot kotitaloudella on.

Jos Rinteen hallitus haluaa parantaa yrityksiemme kilpailukykyä, se laatii hallitusohjelmaan suunnitelman siitä, miten asumiseen ja elämiseen kohdistuvia veroja voidaan nopeasti laskea. Ja laskea niin, ettei muita suoria tai piiloveroja koroteta. Se toimisi paljon paremmin, kuin Sipilän kiky. Siitä alennuksesta hyötyisivät kaikki kansalaiset, työttömät, työssäkäyvät, opiskelijat, vanhukset, lapsiperheet, kaupunkilaiset, syrjemmällä asuvat, pienituloiset ja paremmin tienaavat. Ihan kaikki.